Välillä omista tiedostoista löytyy omituista matskua, matskua, jonka syntymisestä tai tarkoituksesta ei ole itsellä pienintäkään muistikuvaa. Pari tuntia sitten löytyi muutamia rivejä tiedostosta, jonka nimi oli "Joe Strummer elää". Kirjoitin riveille jatkoa ja siitä tuli tarina.

 

Panen tähän vielä juttua elävöittämään ystäväni puutyömestari Markus Laitisen komean kunnianosoituksen Joe Strummerille.

 

6541.jpg

Markus Laitinen

 

 

JOE STRUMMER ELÄÄ<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun liukuovet rämähtivät auki, Johnnyn pakkasilman kuuraamiin sieraimiin jysähti sairaalan etova lemu. Kirkkaat loisteputket heijastuivat puunatun lattian pinnasta piinaavina Johnnyn krapulan herkistämiin silmiin. Hän kaivoi povarista silmilleen tylyt aurinkolasit ja marssi vastaanottotiskille. Lasin takana lysähtänyt sairaanhoitaja, jolla oli rispaantunut villatakki harteillaan, laahusti sandaalit sihisten tuolilleen.

-         Niin?

-         Etsin Jimmyä.

-         Jimmyä?

-         Nurmista.

-         Jimmy Nurmista?

-         Jep.

Hoitaja käänsi katseensa tietokoneen ruutuun ja naputteli yhdellä sormella nimen palkkiin ja mumisi:

 

-         Nurminen... Jimmy...Ei ole sen nimistä... Mutta Juha Nurminen löytyy.

 

-         Sama ukko.

 

-         Syöpäosasto. Kolmas kerros.

 

-         Thanks.

 

Johnny osti kioskilta pari askia vihreetä tupakkaa ja nousi hissillä kolmoseen. Jimmy poltti vain vihreetä,

 

koska Clashin Mick Joneskin polttaa vihreetä. Osastonhoitaja kertoi Jimmyn huoneen numeron. Kun ovi

 

löytyi,  Johnny koputti.

 

-         Sisään.

Huoneessa oli vain yksi sänky. Sinisen peiton alta pilkisti Jimmyn kalju pää. Sängyn vieressä jököttävästä metallitolpasta risteili erilaisia letkuja peiton alle Jimmyn tatuoituun ranteeseen.

      -     Johnny...

-         Jimmy...

-         Sä tulit...

-         Jep.

-         Helsingistä asti...

-         Pikku juttu. Tunnin matka stokella. Mikä tää show on? Mitä sä täällä duunaat?

-         Kuolemaa.

-         Vitut. Tedipojat ei kuole koskaan.

-         Miten niin?

-         Koko ajan syntyy uusia. Mä toin sulle jonesii ja bissee.

-         Nyt ei taida pudota.

-         Oho! Vedät sitten, kun putoo.

-         Okei. Miltä mä muuten näytän?

-         Tedipojalta.

-         Onks tukka hyvin?

-         Eihän sulla edes ole fledaa. Vittu sä oot sekaisin.

-         Ilman fledaa tedi ei ole tedi.

-         Sä oot tedi, vaikka ilman päätä.

-         Kiitti. Sytostaatit kato...

-         Kohta mä vedän vesinaurua. Ei puhuta ikäviä.

-         Ei. Muistatsä kun me lähdettiin liftireissulle?

-         Toki. Oltiin vasta kuustoista. Kuuma päivä. Sinitaivas. Seisottiin moottoritien rampilla peukalot pystyssä. Eihän sitä voi unohtaa. Repussa neljä leiliä Magyar Fehr Boria.

-         Hieno reissu.

-         Vitun hieno.

-         Heti eka kyyti oli legendaarinen.

-         Huh.

-         Se kuski oli ollut huorissa Helsingissä ja sen vaimo oli viimeisillään Pohjanmaalla.

-         Pitkä äijä, pilottilasit ja rokonarpinen naama. Tappajan profiili.

-         Huomasit sä sen ranteet

-         Veriset siteet. Huomasin. Meinas valahtaa savet sloggeihin.

-         Liejut stringeihin. Mitä se äijä hokikaan koko ajan?

-         Rontto pohjaan.

-         Just. Rontto pohjaan. Se tarkoitti kaasua. Tykittii ainakin kahtasataa ja ohitti ihan miten sattui.

-         Jäätiin silti henkiin.

-         Nyt mä en taida jäädä.

-         Pöh! Muistatsä kun oltiin yötä Vaasassa. Nukuttiin taivasalla makareissa biitsillä.

-         Monta yötä. Mulla oli mora kädessä koko ajan.

-         Yöllä sinne tuli rafloista jengiä riehuun. Pelotti vähän helvetisti.

-         Niin pelotti.

-         Yhtenä yönä mä heräsin, kun sä huusit.

-         Mitä mä sitten huusin?

-         Etsä muista?

-         Siitä on 20 vuotta.

-         Yli 20 vuotta.

-         No, mitä mä sitten huusin?

-         Jimmy, mun täytyy nyt käydä kusella. Yritä miettiä sitä sillä aikaa.

Johnny vinkkasi silmää Jimmylle ja heitti nahkatakkinsa sängyn päätylaidalle. Jimmy vinkkasi takaisin ja heilautti kättään. Vessassa Johnny hengitti syvään, kusi ja sytytti tupakan. Hän vilkaisi itseään peilistä: uurteiset kasvot ja otsalla vahvasta lakasta väpättävä tötterö. Kerran komea, nyt varjo vain. Johnny purskahti itkuun ja sytytti toisen. Jimmy ei eläisi enää pitkään, oli kysymys päivistä, osastonhoitaja sanoi. Johnny huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä ja kuivasi sen paperisiin käsipyyhkeisiin.

 

Jimmy oli nukahtanut. Sillä oli levollinen ilme kasvoilla. Nyt kun sen eloisia silmiä ei nähnyt, se oli kuin vieras ihminen, Johnny ajatteli. Johnny silitti Jimmyn kuoppaisia poskia ja sanoi ääneen:

-         Perässä tullaan, Jimbo, perässä tullaan. Mä rakastin sua kuin veljeä, jota mulla ei koskaan ollut.

Sitten Johnny poimi takkinsa sängyn päätylaidalta ja käveli ovelle. Sieltä hän kääntyi vielä kerran katsomaan Jimmyä ja sanoi:

- Sä huusit: " Joe Strummer elää!"