Minulla oli nuorempana traumaattinen suhde Jyrki Lehtolaan, toisaalta minulla oli silloin traumaattinen suhde lähes kaikkeen muuhunkin. Lehtola halusi paljastaa kolumneissaan julkisuuden henkilöiden puheissa, kirjoituksissa ja teoissa piilevän feikin ja minä taas halusin paljastaa Lehtolan kolumneissa piilevän feikin. Kerran viikkossa minulla paloi pinna, kun luin Lehtolan kolumnin. Siihen aikaan Lehtola kirjoitti IltaSanomiin Aikuisia ihmisiä. Välillä harmitti, kun oli pakko myöntää, että Lehtola onnistui. Hän oli ironinen, pirullinen ja hauska.

En pitänyt siitä, että Lehtola suomi sellaisia henkilöitä, joilla ei ollut mahdollisuuksia eikä varsinkaan foorumia puolustautua tai vittuilla takaisin. Luulin, että moni olisi tahtonut. Olin väärässä. Tavattuani myöhemmin monia Lehtolan suosikkimaalitauluja ja kysyttyäni heiltä heidän suhteestaan Lehtolaan, ymmärsin, että Lehtolan ininä ei merkinnuyt heille hyttysen pierun vertaa. Tajusin, että olen lähes ainoa, joka viitsi myrkyttää mielensä Lehtolan kolumneista. Tunsin itseni täydelliseksi typerykseksi.

Lehtolan kirjoittamien kirjojen, kirjallisten tekeleiden, taso oli murheellinen. Ja niin sairasta kuin se onkin, se tuotti minulle silloin suunnatonta vahingoniloa ja tuntui oikeutetulta.

Kun Lehtola siirtyi Iltalehteen, hän menetti minusta otteensa kirjoittamiseen lopullisesti. Kirjoitusten taso heikeni heikkenemistään, lähestyi nollapistettä. Aloin tuntea oloni vaivautuneeksi hänen kolumniensa äärellä. En jaksanut lukea paria kappaletta pitemmälle. Enää ne eivät herättäneet minussa edes negaatiivisia tunteita. Olin vapaa, vapautunut.

Kerronpa teille kuitenkin vielä kaksi merkillistä havaintoa, jotka kai kertovat minusta jotakin, ehkä joku freudinsa lukenut voisi kertoa, mitä. Olen nähnyt kaksi kertaa elokuvassa jyrkilehtolamaisen hahmon, ulkonäöllinen yhteensopivuus on ollut silmiinpistävä, lähes hämmästyttävä. Ensimmäisellä kerralla Lehtola ilmestyi minulle Schindlerin listassa keskitysleirin komendantin Rudolf Hössin hahmossa. Kun hän ampuili sattumanvaraisesti juutalaisia talonsa terassilta, näin Lehtolan. Toisen kerran Lehtola ilmestyi minulle Mel Gibsonin Jeesuksen viimeisistä vaiheista kertovassa elokuvassa. Lehtola oli siinä roomalainen sotilas, joka piinasi Jeesusta matkalla ristille helvetillisillä  ja sadistisilla tavoilla.

Toivon, että kolmatta kertaa ei koskaan tule.