pöllö.jpg

Ote novellista Käkikello:

Jaska tulee portaita alas, poimii eteisen naulakosta päälleen harmaan hupparin, huutaa moi ja häviää ovesta ulos. Istun työpöytäni ääreen, avaan uudenkarhean runokirjan ja merkitsen etukäteen marginaaliin ne runot, joista aion lukea otteita Linnunlaulussa. Välillä katse harhailee ikkunasta näkyvään maisemaan: lumi istuu pihakeinussa, kevät odottaa kärsivällisesti vuoroaan. Kallion kyljessä on jäniksen jäljet. Siinä se on seisonut ihan hiljaa yöllä, katsellut tähtitaivasta ja kuulostellut jättimäisillä korvillaan lähestyvän kevään kohinaa.

Illalla Linnunlaulussa kaikki kulkee tuttuja latuja. Olen nähnyt ja kokenut tämän kaiken niin monia kertoja. Runoilijoita ja runoutta hengissä pitävien ihanien, keski-ikäisten naisten lämmön ja kannustusta huokuvan vastaanoton. Oman ääneni onton kaiun seinistä, jotka ovat imeneet itseensä kuolleiden runoilijoiden kootut teokset. Taputukset, kättelyt ja kukkapuskat. Tuhansia kertoja olen vastannut näiden samojen toimittajien ja lukijoiden yllätyksettömiin kysymyksiin. Kun kustantaja alkaa julkaista koottuja runoja, alkaa runoilijan työ olla illassa. Kyllä minä sen tiedän. On hyvästijätön aika.

Tässäkö tämä kaikki oli? Miten turhalta ja merkityksettömältä tämä kaikki, runous ja kirjallisuus, juuri nyt tuntuu.