kid.jpg

Poikkeuksellisesti koko novelli Satumaa:

 

Jesse itki makuuhuoneessa. Henrin teki mieli mennä ja paiskata Jesse seinään, mutta kun se oli kuitenkin pikkubroidi. Ajat sitten Henri oli kääntänyt pleikkarin volumet kybälle ja lyönyt kuulokkeet päähän, mutta edelleen broidin kitinä kuului. Joskus kun mutsilla ei ollut darraa, se sanoi, että Jessellä oli ääni kuin Pavarotilla, ja se tekee sillä vielä niin sairaasti massia, että se elättää koko perheen. Sitten mutsi nauroi päälle sitä spaddun marinoimaa naurua, joka tarttui kaikkiin. Silloin Henrin teki sekunnin murto-osan mieli antaa mutsille menneet anteeksi. Se kuitenkin unohtui heti, kun mutsi avasi suunsa ja hymyili niillä lakulegoillaan.

 

Jessen ja Henrin mutsi lähti heti aamusta Satumaahan. Se lupasi huitaista vain pari hiivaa ja tulla sitten himaan. Henri kyllä tiesi mutsin lupaukset. Äsken loppuivat iltauutiset ja kohta alkaa Urheiluruutu. Iltapäivällä mutsi oli soittanut himaan jonkun kännykästä ja kysynyt, että onko himassa kaikki ok. Henri sanoi, että tule katsomaan. Silloin mutsi lupasi tulla, mutta se oli jo aika fyllassa. Se kysyi, että mahtaisiko Henriä kiinnostaa ananaskinkkupitsa. Henri oli  sanonut, että kai sitä voisi kerran päivässä jotain skruudata.

Henri toivoi vain, ettei mutsi olisi niin juubassa, että se keksisi ottaa messiin jonkun munapuntin Satumaasta. Joinakin öinä Henri oli maannut olohuoneen sohvalla ja pitänyt käsiään korvilla, kun makuuhuoneesta kuului äidin voihkimista ja kirkumista. Silloin Henrin teki mieli kuolla, ja tappaa.

 

Urheiluruudun jälkeen Henri keräsi eteisen kaapista kaikki Jessen ulkovaatteet mitä vain kykeni löytämään. Hän nosti märän broidin kehdosta. Se dunkkasi kuselle ja paskalle. Henri veti sille suoraan unipuvun päälle ulkohaalarit. Villasukkia ei löytynyt mistään, mutta Henri arveli, että kyllä Jesse Satumaahan asti tarkenisi pelkillä talvikengillä. Henri sitoi pipon narut rusetille Jessen leuan alle ja sovitti sille tumput käteen. Naulakosta Henri raapaisi oman takkinsa, hyllyltä pipon ja hanskat ja nosti Jessen lattialta syliinsä.

 

Ulko-ovella vastaan löi napakka pakkanen. Henri tihensi askeliaan. Pakkaslumi narisi lenkkareiden alla joka askeleella. Hän ei jaksanut kantaa Jesseä sataa metriä pitempään kerralla. Sen jälkeen oli levättävä. Onneksi Satumaahan ei ollut pitkä matka. Jesse spiidasi nonstoppina, se kävi Henrin hermoille.

 

Satumaan ovella seisoi järkälemäinen portsari. Samanlaisia miehiä Henri oli nähnyt joskus telkkarissa vetämässä rekkoja paljain käsin. Se hymyili Henrille ja kysyi:

-     Mitäs pojat tähän aikaan vielä ulkona tekee? Lähdittekö iltabisselle?

-          Eikun me etsitään vaan meidän mutsia?

-          Minkäs niminen se teidän mutsi sitten on?

-          Raili, mutta Rapeksi sitä sanotaan.

-          Jaa. No mä käyn kysymässä tuolta sisältä. Odottakaa siinä.

Henri ja Jesse jäivät oven suuhun. Henri istui järkäleen tuolille ja piti Jesseä sylissään. Jesse itki edelleen. Sisään tulevat ja ulos menevät ihmiset lohkaisivat pojille välillä jotakin lohduttavaa humalaisen mairealla luontevuudella. Henri katsoi lattiaan eikä antautunut kenenkään kanssa puheisiin. Vähän ajan kuluttua sisältä järkäleen perässä lyllersi pulska hymyilevä nainen.

-    Terve Henri. Ai sulla on Jessekin messissä, pulska nainen sanoi. – Rape ei ole enää täällä. Se lähti yhden Runkreenin kanssa iltapäivällä. Molemmat ihan juubassa. Eikö se ole vielä tullut kotiin?

-          Ei, Henri sai sanottua itkua nieleskellen.

-    Vai niin, pulska nainen sanoi ja kääntyi järkäleen suuntaan. – Pitäisikö meidän kutsua sosiaaliviranomaiset hakemaan pojat? Eihän tällainen käy päinsä. Kymmenenvuotias poika kantaa vauvaa paukkuvassa pakkasessa tähän aikaan. Kyllä tämä on sairas maailma.

 

Kun Henri kuuli sanan 'sosiaaliviranomaiset', hän otti Jessestä tukevan otteen, nousi ylös ja lähti pinkomaan ulos pakkaseen. Hän juoksi niin lujaa kuin pääsi Jesse sylissään ja haihtui hetkessä korkeiden kaupungin vuokratalojen pitkiin varjoihin. Äiti uhkaili välillä Henriä sosiaaliviranomaisilla ja kun pulska nainen mainitsi sosiaaliviranomaiset, Henri säikähti. Mikä tahansa olisi Henrin mielestä parempi kuin joutua tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa. Ne voisivat panna Henrin ja Jessen johonkin sijaiskotiin tai orpokotiin. Henri kuolisi ennemmin kuin lähtisi mihinkään äidin luota.

 

Henri nojasi seinään ja antoi hengityksen tasaantua. Jesse kiljui sylissä. Parasta olisi kai lähteä kotiin, Henri mietti. Kyllä se mutsi jossain vaiheessa yötä kotiin kömpisi.

 

Henri lähti talsimaan reippaasti kohti kotia. Hän katseli kirkasta tähtitaivasta ja etsi katsellaan Otavaa. Faija oli kerran näyttänyt Henrille Otavan. He seisoivat Humallahden kallioilla ja tuijottivat taivaalle. Faija sanoi, että Otava on seiskan muotoinen ja silitti Henrin hiuksia. Kun he tulivat kotiin, äiti oli leiponut pullia ja keittänyt kaakaota. Kerran heilläkin oli ollut onnellinen perhe. Siitä oli kohta neljä vuotta, kun faija kuoli, ja vaikka Henri kuinka pinnisteli, hän ei enää pystynyt muistamaan miltä faijan ääni kuulosti.

 

Kotitalon pihalla Henri huomasi, että mutsi oli tullut himaan. Kaikissa ikkunoissa oli valot, vaikka Henri oli sammuttanut ne huolellisesti. Ulko-ovella Henri huomasi kauhukseen, että kotiavaimet olivat jääneet toisen takin taskuun. Hän heitteli varmasti tunnin kiviä ikkunaan, mutta mutsi ei herännyt. Se oli varmasti sammunut heti, kun se oli tullut kotiin. Se heräisi vasta aamulla, Henri tiesi kokemuksesta.

 

Huoltoyhtiössä olisi yleisavain, mutta oli sunnuntaiyö. Ei sieltä ketään tulisi, Henri arveli, eikä hänellä olisi edes rahaa soittaa sinne.

 

Yhden paikan Henri tiesi, jossa voisi ehkä viettää yön. Hän kiipesi vaivalloisesti Jesse sylissään yli verkkoaidan läheisen kaupan takapihalle. Siellä oli iso tuuletin, joka puhalsi lämmintä ilmaa ulospäin. Joskus iltaisin kun oli tosi kylmä, Henri tappoi kavereittensa kanssa  aikaa siellä.

Henri istui tuulettimen eteen ja avasi takkinsa. Hän työnsi rääkyvän veljensä takin sisään ja veti vetoketjun kiinni. Siellä broidilla olisi ainakin lämmin. Hän kiersi kätensä broidin ympärille, nojasi selkäänsä lämpimiin tuulettimen ritilöihin ja sulki silmänsä.

 

Henri ei tiennyt, miten kauan hän oli siinä torkkunut, kun hän havahtui. Tuuletin oli pysähtynyt. Henrillä oli sairaan kylmä. Hän tunsi Jessen pienen vartalon takkinsa sisällä. Se oli hänen sydäntään vasten. Se tuntui kylmältä kuin jääkalikka. Henri toivoi, että Jesse olisi itkenyt, edes vähän, mutta broidi oli ihan hiljaa. Kuin jääkalikka. Ihan hiljaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />