VanGoghSunset5x7%20copy.jpg

Painting: Ejay Khan

Menin kuulemaan Haavikkoa. Kuulemaan messua. Se oli ainoa syy mennä vapaaehtoisesti siihen muurahaispesään. Takauma-lava oli liian pieni areena Haavikon kokoiselle ajattelijalle, kuulijoita seisoi enemmän kuin istui. Valitettavasti järjestäjien äänentoisto petti ja pilasi tilaisuuden täydellisesti. Kannattaisiko messuilla vihdoinkin siirtyä moderniin mikitykseen, jotta Haavikon kaltaisten hiljaisten ajattelijoiden viesti kantaa perille. Tässä tapauksessa olisi tosin riittänyt se, että joku olisi vääntänyt mikseripöydästä nappulaa, jossa lukee VOLUME. Sellaista neropattia ei paikalta löytynyt. En siis osaa kertoa mitään Haavikon vastauksista Variksen kysymyksiin, kun en kuullut niitä. Valitettavasti. Ja olin sentään viiden metrin päässä lavasta. Harmittaa.

Haavikon läsnäolo näytti kiinnostavan kirjallisia piirejä. Rekisteröin yleisöstä ainakin Antti Tuurin, Kari Levolan, Olli Hyvärisen, Veronica Pimenoffin, Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajan Sami Feiringin ja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen.

Tilaisuuden loputtua kävin pyytämässä ja sainkin Haavikolta omistuksen kirjaan Näkyväistä maailmaa - Aforsitiset sarjat 1972-1984. Ehdotin Haavikolle esiintymistä Suomen aforsimiyhdistyksen yleisötilaisuudessa keväällä. Haavikko totesi vain, että hänen aikansa on ohi. Se oli koleasti todettu, haavikkomaisesti; siinä oli läsnä syksy ja putoavien lehtien havina.

Johonkin se alakulo piti sitten hukuttaa eli iloon. Lähdin Hyvärisen ja Ahtolan kanssa kaljalle. Kohta seuraan liittyivät janoiset runoilijat Timo Hännikäinen ja Ville Sutinen. Vähän myöhemmin Savukeitaan kapteeni Ville Hytönen. Ja vielä vähän myöhemmin kovaksikeitetyt runoilijat Tapani Kinnunen ja Timo Lappalainen. Puhuimme Haavikosta, kirjoittamisesta, runoista, elävistä ja kuolleista ja mm. Anne Sextonin runojen kääntämisestä. Ja kun messubaari läväytti luukkkunsa kiinni, siirryimme Kallioon ravintola Kiveen. Ja sen jälkeen Juttutupaan. Mutta se on sitten toinen tarina se.