doll-mermaid.jpg

On syksy. Taivas on harmaa kuin armeijan takki. Pohjoistuuli taivuttelee ruosteenvärisiä kaisloja saaren rannassa ja nostaa vaahtopäitä lahdella. Rainer työntää tervantuoksuisen veneen aaltoihin ja lähtee soutamaan verkoille.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuuli on repinyt yön aikana vihreän pressun irti puupinon päältä. Se paukahtelee tasaisin väliajoin pinon takana olevan ulkorakennuksen seinään. Kun palaan verkoilta, käyn panemassa pressun päälle kivet painoiksi, Rainer päättää, toivottavasti ennen sitä ei ala sataa.

 

Inge oli soutanut hänelle yli 20 vuotta. Yhteistyö toimi kuin ajatus, ei tarvittu sanoja. Se lähenteli telepatiaa.

 

Joskus avioliiton alkuaikoina juuri verkkojen soudusta alkoivat tulisimmat riidat. Rainer ei enää pystynyt muistamaan yksityiskohtia riidoista, mutta niiden sopimiset hän muisti kirkkaasti. Hän muisti, miten Inge voihki ja kirkui hänen allaan. Hän muisti, miten Ingen silmät muljahtelivat pitkien vaaleiden hiusten seassa. Hän muisti, miten he makasivat toisiinsa kietoutuneina myllättyjen lakanoiden seassa. Hän muisti, miten hän sytytti Ingelle mentholsavukkeen, kaatoi heille lasilliset Pernod'ta ja pani Ingen rahisevan levyn soimaan. Vivaldia - aina rakastelun jälkeen Inge halusi kuunnella Vivaldia.


Kerran Inge yritti humauttaa häntä melalla päähän silmittömän raivon vallassa. Hän väisti. Inge menetti tasapainonsa ja kaatui veneen pohjalla sätkivien lahnojen ja haukien sekaan. Hän hyppäsi perään, riisti melan, riuhtaisi Ingen pikkuhousut riekaleiksi lyhyen kesämekon alta ja pudotti omat shortsinsa kinttuihin. Hän muisti Ingen naurun, limaiset kalat ja tervan tuoksun. Sen jälkeen he lojuivat pitkään veneen pohjalla käsi kädessä. He katselivat pumpulipilviä ja antoivat aaltojen kuljettaa venettä.

 

Vieläkään Rainer ei voinut ymmärtää elämän epäoikeudenmukaisuutta. Miksi juuri hänen piti menettää vaimonsa? Miksi muskelivene törmäsi heidän veneeseensä eikä karikkoon?

Miksi sumu oli niin sakeaa? Miksei vene kulkenut väylää? Miksi Inge, mestariuimari, hukkui? Miksei hän itse hukkunut?

 

Rainer muisti Ingen hautajaispäivän. Aamulla saaren miehet odottivat totisina lapiot olalla hänen pihallaan. He olivat pukeutuneet mustiin pukuihin ja valkoisiin paitoihin. He tulivat auttamaan Raineria haudan kaivamisessa saaren pienelle hautausmaalle. Sellainen oli perinne saarella. Työn jälkeen miehet istuivat hiljaisina kiviaidalla. Aurinko välähteli hopeisten taskumattien kyljissä, jotka kiersivät kädestä käteen. Tuuli pörrötti miesten hiuksia.


Myöhemmin Rainer kantoi Ingen arkun miesten kanssa laakealle kivelle saaren kirkon eteen ja se avattiin. Se tuntui turhalta, koska arkku oli tyhjä. Ingen ruumista ei koskaan löydetty. Sitä yritettiin kyllä naarata ja sukeltajatkin kävivät haravoimassa vesiä.

 

Pappi puhui Ingestä hetken ja jousikvartetti soitti Vivaldia Rainerin toivomuksesta. Sitten Rainer ja miehet kävivät laskemassa arkun hautaan ja loivat haudan umpeen. Siinä kaikki. Rainer tunsi itsensä tyhjäksi kuin taivaan lintu.

 

Rainer soutaa tasaisin vedoin kohti karikkoa, jonka reunassa verkot odottavat. Hän säpsähtää hereille muistoistaan, kun kurkiaura lentää törähdellen matalalta yli veneen. Joskus Inge raapusteli lyhyitä luontorunoja pöytälaatikkoon. Rainer muistaa yhden, joka kuvaaa kurkiauraa:

 

Kurkiaura kyntää

taivaan peltoa.

 

Vaihtavat välillä

väsynyttä terää.

 

Punaiset verkonmerkit keinahtelevat aallokossa.  Rainerista tuntuu, että hän käy Ingen haudalla joka päivä, kun hän pitää edelleen verkkoja saman karikon kupeessa. Täällä hän tuntee voimakkaasti Ingen läsnäolon. Ingen hauta on täällä, Ingen hauta on meri. Hautausmaalla Rainer ei ole käynyt kertaakaan hautajaisten jälkeen.

 

Rainer alkaa nostaa verkkoja veneeseen. Vene seuraa verkkoa hyvin myötätuuleen. Heti verkon alusta nousee pari isoa lahnaa. Sitten ei mitään pitkään aikaan. Äkkiä verkko vajoaa syvemmälle, aivan näkymättömiin.  Rainer alkaa nostaa verkkoa varovasti.  Se on painava. Voisiko siellä olla hylje tai helvetin iso kala, hän miettii. Veden alla välähtää jotakin keltaista ja sormenpäissä tuntuu kevyttä liikettä. Rainer ei käsitä, mikä se voisi olla. Hän jatkaa nostamista. Kun hän saa verkon melkein pintaan, hän tajuaa, mitä siellä on. Siellä on Ingen keltainen sadetakki ja kaikki se mitä Ingestä on jäljellä. Takin kaula-aukosta ja hihojen suista tursuaa sätkiviä ankeriaita.


Rainer tuntee sydämessään kovan piston, kuin keihään survaisun, ja menettää tasapainonsa.

 

Vuodenaikaan nähden vesi on ihmeen lämmintä, Rainer ajattelee, kun hän vajoaa verkkoon sotkeutuneena Ingen kanssa yhä syvemmälle ja syvemmälle, kohti meren pohjaa.