<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

PianoPlayer.jpeg

Tapasin Ahmedin kesällä vuonna -85 Lahden kansainvälisessä kirjailijaseminaarissa Mukkulassa. Ahmed oli arabi ja kotoisin Marokon Rabatista. Ahmedin isä, varakas mattokauppias, rahoitti hänen rakkainta harrastustaan, kirjallisuutta. Ahmed kierteli ympäri maailmaa kansainvälisissä kirjallisuusseminaareissa "imemässä vaikutteita". Ahmedin isä oli todennnut hänelle, että tulet sitten mukaan mattobisnekseen, jos kirjallisuus lakkaa kiinnostamasta.

 

Ahmed oli lukenut paljon. Hän ajattelunsa pohjautui Koraanin oppeihin, joita hän tulkitsi varsin väljästi ja vapaamielisesti kaikilla elämänalueilla. Mutta kyllä hän tunsi perusteellisesti myös länsimaisen kirjallisuuden tradition. Osasi siteerata pitkiä pätkiä Shakespearea, Elliottia, Kiplingiä ja Poundia. Suomalaisesta kirjallisuudesta hän oli lukenut  Waltarin Sinuhen. Sekin oli minusta hämmästyttävää, enhän minä tunne vieläkään yhtään marokkolaista kirjailijaa.

 

Ahmed innostui saunomisesta, Koskenkorvasta ja suomalaisista miehistä. Hotellissa Ahmedin huoneesta, joka oli naapurissani, kuului öiseen aikaan partojen rahinaa ja erään platinanvaalean suomalaisen runoilijanuorukaisen kimakoita naukaisuja. Vieläkin mieleeni piirtyy kuva liikuttavasta hetkestä Helsinki-Vantaan lentokentän lähtöterminaalissa. Ahmed oli lähdössä kotimatkalle. Siellä tämä samainen jäntevä runoilijanuorukainen vollotti ja niisti kravattiin, jonka hän oli ostanut lähtiäislahjaksi Ahmedille.

 

Syy, miksi päätin kertoa Ahmedista liittyy kuitenkin pikku episodiin, joka tapahtui aivan toisaalla. Se sai alkunsa väittelystä, jonka kävimme kustantajani järjestämillä kokkareilla, jonne raahasin Ahmedin mukaani. Minua alkoi ärsyttää Ahmedin naivius ja vilpittömyys hänen suhteessaan taiteentekijöihin ja taideyleisöön.. Hän oli sitä mieltä, että sivistynyt ihminen kyllä haistaa aina todellisen taiteen ja virtuositeetin, jalouden ja ylevyyden. Hänen mielestään taide ylittää kulttuurirajat, koska kauneus ja kauneudentaju on universaalia. Väitin vastaan. Olin sitä mieltä, että taidepiirien ympärillä pyörii monenlaisia huijareita, jotka suoltavat jatkuvasti puhdasta tekotaidetta, paskaa, jota vain kriitikot kehuvat korostaakseen omaa yksilöllisyyttään ja lahjomattomuuttaan. Ahmed piti minua äärimmäisen rajoittuneena ihmisenä. Hän mielestään kaikkien kukkien piti antaa kukkia, ja erityisesti taiteessa, minun mielestäni taas rikkaruohot piti kitkeä.

 

Olimme viinin ja kossusnapsien innoittamassa tilassa ja ehdotin Ahmedillle käytännönkoetta. Osoitin salin nurkassa seisovaa mustaa flyygeliä ja selitin Ahmedille, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän suostui empimättä. Koputin lusikalla viinilasiini ja juhliva seurue kokoontui ympärilleni.

- Seurassamme on tänä iltana harvinainen vieras, marokkolainen säveltäjänero ja huippupianisti Ahmed. Hän on juuri luvannut esittää meille pienen pätkän uudesta  sävellyksestään, jonka nimi on "It must be a camel". Annetaanpa iso käsi Ahmedille.

 

Ahmed seisoi pitkään raikuvien aplodien keskiössä hymyillen. Lopulta hän levitti kätensä muka teatraalisen alistuneesti, kumarsi ja marssi ryhdikkäästi flyygelin luo. Hän ruuvasi tuolin oikealle korkeudelle ammattimaisin ottein. Sitten hän riisui bleiserin päältään, kääri valkoisen paitansa hihat ylös ja kiinnitti pitkät hiuksensa ponihännälle. Hän istui tuolille selkä suorana ja asetti sormensa norsunluisten koskettimien ylle. Hän sulki silmänsä, nosti haroittavat sormensa korkealla ylös ja täräytti ne koskettimille. Karmea riitasointu täytti huoneen jokaisen nurkan. Silmään avaamatta Ahmed juoksutti sormiaan  koskettimilla loihtien lohdutonta kakofoniaa ja murheellista epämusiikkia. Välillä hän piti taukoja ja aloitti taas uudelleen.

 

Seurailin sivusta yleisön reaktioita. Pari kollegaa nosti minulle peukaloa hymyillen. He viestittivät ilmeellään, että aivan loistavaa musiikkia. Pari valtalehden kriitikoa huojui silmät kiinni, lähes transsissa. He hakivat keski-ikäisiin lanteisiinsa napatanssimaista rytmiä, jota musiikissa ei ollut. Kustannuspäällikkö nyökkäili minulle ja heilutti positiivista nyrkkiä katossa. Vieressäni seisova lastenkirjailija kääntyi puoleeni posket punaisina ja sanoi:

- Tällaista harvoin kuulee Suomessa. Mikä kahlitsemattomuus, mikä miekikuvituksen lento!

Ruutupaitaan pukeutunut maailmanlopunfilososfi tiivisti eräälle professorille tuntemuksensa näin:

- Luulin, että olin pudonnut nykymusiikin kelkasta täydellisesti, mutta kyllä tämän marokolaisen soitto saa veren läikähtämään...Jotenkin se tuo mieleeni nuoruuteni suosikin Brucknerin teokset.

- Voiko arbialaista musiikkia edes tulkita, jos ei tunne arabialaista kulttuuria? kysyi kolumnisti, joka oli rakentanut uransa vittuilemalla puolustuskyvyttömille kerran viikossa iltalehden kolumnissa. – Sibelius on Sibelius ja pyramidi on pyramidi.

Ahmedin esitys kesti kymmenisen minuuttia. Kun hän lopetti mukamas kaikkensa antaneena, nousi ylös ja kumarsi syvään yleisölleen, aplodit ja bravo-huudot saivat ikkunat helisemään. Monet vaativat lisää rytmikkäästi taputtaen. Naiset riensivät tarjoamaan Ahmedille lisää viiniä ja itseään ja miehet kävivät läiskimässä maestroa selkään.

 

Nauroin vedet silmissä, kun Ahmed sai viimein raivattua tiensä takaisin luokseni. Hän myönsi kerkeästi olleensa väärässä, vinkkasi silmää ja sanoi faksaavansa heti huomenna isälleen. Kirjallisuus saisi nyt jäädä, Ahmed tahtoi flyygelin.

 

Eikä siitä ole montaa viikkoa, kun eräs kollega kysyi minulta, mitä kuuluu nykyään sille marokkolaiselle Ahmedille, nerolle, jonka loistava musiikkiesitys kolmekymmentävuotta sitten oli kuulemma tatuoitu haalistumattomin nuotein hänen aivokuoreensa.