Communism_by_RadicallyPoetic_small.jpg

Minulta on pyydetty paljon kritiikkejä erilaisista kirjoista, mutta en ole lähtenyt siihen hommaan. Tuntuisi omituiselta saada rahaa toisen työn arvostelemisesta. Mutta ilmaiseksi voin blogissani silloin tällöin jotakin kirjaa kevyesti luonnehtia, mainostaa ja nostaa.

Sain viime yönä loppuun Jarkko Laineen  kirjan Toinen mustakantinen vihko - Kriipustuksia, muistiinpanoja, reunamerkintöjä. Se toi minulle mieleen Tsehovin verrattoman Muistikirjasta. Laineen kirjaankin on tallennettu lauseita lähes kaikilta elämänalueilta, koko spektri.Yhteen pikku lauseeseen on tiivistetty isoja asioita. Laine kuvaa kirurgin tarkkuudella ihmisten raadollisuutta ja naurettavuutta. Laajan yleissivistyksensä turvin hän poukkoilee ympäriinsä kuin superpallo ja osumatarkkuus on murhaava. Esimerkiksi seuraava sarja on mainio sohaisu vaiettuun muurahaispesään, nyt kun entiset  taistolaiset julkaisevat ja levittävät itsestään itse valikoimaansa totuutta. Samasta aihepiiristä ei olekaan puhunut tai kirjoittanut oikestaan kukaan muu kuin Helena Anhava(Parnasso 2001/3). 

Näin väkevästi kirjoittaa ja näkee Jarkko Laine:

"Taistolaiset taiteilijat olivat - ja ovat - tekopyhiä tuulenhaistelijoita, pompöösejä aaseja. Onko se niin vaikeata sanoa ääneen?

Tulenkantajista priimuskeittimiä.

He eivät ymmärrä että heidän menneisyytensä jokainen atomi on läsnä koko ajan, loistaa kuin aurinko. Sen valossa heidän rikoksensa näkyvät joka hetki.

Nykyisin taistolaiset puhuvat menneisyydestään kuin sairaudesta josta ovat parantuneet, naistenlehdet julkaisevat heidän haastattelujaan.

Sydämen ja sielun psoriasis, hilseilevä omatunto.

He tekivät väärän valinnan; he olivat tietämätttömiä ja julkeita, juhlivat Neuvostoliittoa silloin kun reaalisosialismin mätä haisi jo kaikilla mantereilla.

Puhumalla nuoruuden hairahduksesta he väärentävät historiaa taas kerran."