fish-fart.JPG

Pieruhuumori never dies!?


Kerron tämän nyt teille luottamuksellisesti, rakkaat lukijat, koska asia on pitkään mieltäni vaivannut.

Nähkääs vaimollani Siirillä on sellainen valuvika, että sillä tuppaa ryppynauha ratkeilemaan. Ei se vielä seurusteluaikana paukutellut, mutta hääyönä törähteli takapuoli jo kuin Lieksan vaskiviikoilla.

Ensin järkytyin syvästi, enkä meinannut päästä asian ylitse. Olin aina pitänyt pierevää naista tabuna, jotenkin epänaisellisena ja luonnottomana. Se ajatus lähti kai kodista ja kasvatuksesta. Oman äitini takaliston kuulin vain kerran naukaisevan, kun se kerran saunassa kumartui huuhtelemaan hiuksiaan saavissa. Se sai äitivainaan niin pois tolaltaan, että se ryntäsi vilvoittelemaan verannalle eikä enää kehdannut löylyyn palata. Kukaan ei uskaltanut tapausta sen jälkeen ääneen mainita, vinoilusta puhumattakaan. Ja isä nyt oli mikä oli, joka paikan peruspierulinko, aikaan ja paikkaan katsomatta.

Kuten siis mainitsin, hääyönä puhalteli vieno tuulonen. Arvelin, että Siiri oli hotkinut hääaterialla jotakin sopimatonta tai kallistellut liian tiheästi sahtikiulua. Mutta kun juhla vaihtui arjeksi, tuulonen oli hento muisto vain. Päivät alkoivat päristen ja päättyivät pöristen.

Siirin peräpää murahtelee keittiössä, olohuoneessa, saunassa ja makukuuhuoneessa. Se rupsauttaa pihalla, autossa ja kaupassa. Paska haisee ja balalaikat soivat talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Rutajaa retale aamulla, päivällä, illalla ja yöllä, unissaankin se urkujaan soittaa. Se likka pieree maassa, ilmassa ja vedessä.

Ei siinä mitään, kerran lupasin sitä papin edessä rakastaa sekä myötä- että vastamäissä ja se kyllä pitää, mutta välillä vistottaa.
.
Mitä enemmän Siiri tuuffaa, sitä vähemmän minä tuuffaan. Kohta suljen peräluukuni kokonaan, menen umpeen, paisun palloksi ja leijailen taivaalle, kauas pois. Seksuaalinen vireyteni on kärsinyt Siirin kohtuuttoman turauttelun myötä. Pienikin sprägäri vällyjen alla ja stondis on historiaa.

Olemme tietenkin keskustelleet asiasta. Siiri sanoo, että me emme elä enää patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jokaisella naisella on oikeus kunnon pieruun. Se väittää, että pieru on kohoamassa tasa-arvotaistelun symboliksi. Se pitää pierua vallankäytön välineenä. Täytyy myöntää, että niin pidän minäkin.

Kysyin Siiriltä, että ei kai se sentään piruuttaan piere. Se nauroi heleästi ja väänsi rautalangasta minulle, että pieru on kuule maailman luonnollisin asia, ei siihen liity mitään salaliittoteorioita tai mystiikkaa.

Aivan liian monta kertaa epäilyksen varjo on langennut minun ylleni, kun Siiri on laskenut mykän hiihtäjän julkiseen ilmatilaan. Välillä minua on syytetty karkein sanoin ja julkeasti jopa pierun isäksi tai ankan päälle istujaksi. Olen ihmetellyt, miksei vaimoni ole pelastanut minua näistä kiusallisista tilanteista, olen kysynyt, miksei hän vastaa itse omista ilmatilaloukkauksistaan. On kuulemma epäkorrektia puhua pieremisestä sivistyneessä seurassa, Siiri on selittänyt, hieno nainen ei koskaan puhu pieremisestä.

Olimme hääpäivänämme lomamatkalla New Yorkissa. Olimme laskeutumassa pilvenpiirtäjän huipulta hissillä alas, kun Siiri aloitti rupsuttelun. Ai helvetti, että minua otti pannuun. Sanoin, että annahan nyt olla, hääpäivä sentään. Vaimo siitä vain innostui. Hissi pysähtyi ja sisään marssi ainakin kymmenenen kaksimetristä hujoppia. Niiden paidoissa luki Los Angeles Lakers, lihaksista ja hartioista päätellen olivat jonkin sortin urheilumiehiä. Vaimo vaihtoi vikkelästi äänettömiin ja kohta miehet pitelivät sormilla nenistään kiinni ja hieroivat silmiään. Minä seisoin siellä hissin nurkassa ja purin nyrkkiäni enemmän kuin syyllisen näköisenä. Olin nuorempana stipendiaattina Australiassa ja ymmärrän mainiosti englantia. Käännän tähän muutamia hongankolistajien kommenteja:

"Paska haisee kuin parhaat omenat."
"Jeesus, kuka heitti leijan?"
"Huh huh, mikä hedelmäcoctail!"
"Kanis, kanis, kanis!(ns. kanamunapieru)"
"Kalpeanaama säikähti meitä, taisi tulla varren kanssa."
"Nämä eivät kyllä tule parfyymiperäsuolesta."

Erään session jälkeen sain terapeutiltani vihjeen ja lainasin kirjastosta kirjan, joka kertoi Petoman nimisestä ranskalaisesta estraditaiteilijasta, joka viihdytti muinoin rahvasta pieremällä. Hän vihelteli ja soitteli jopa lauluja peräpäällään. Hänen maineensa kiiri Ranskan hoviin asti, joka vieraili ahkerasti omassa verhotussa aitiossaan nauramassa Petomania. Luin kirjan, mutta pieremisen taiteellisen aspekti ei lohduttanut sieraimiani pätkääkään.

Mutta mitäpä tämä kaikki edellä kerrottu on toisaalta maailman tuskan ja murheen rinnalla. Ei enempää kuin hyttysen pieru korvissanne. Sen vain teille sanon, rakkaat lukijat, että paljon on pieru elämäni päiviä pilannut ja siitä huolimatta rakastan Siiriä.

Perästä kuuluu, rakkaat lukijat, perästä kuuluu.