bblumbergoldlady.jpg

Rankan urheilun jälkeen lysähdin Hagiksen metroaseman penkille istumaan. Katse törmäsi isoon tauluun, jossa vanha nainen kurkisti verhon takaa arasti. Kuvan alla luki, että joka toinen päivä suomalainen vanhus tekee itsemurhan. Se kolahti. Tuntui, ettei se voi olla totta, pitää paikkaansa. 

Eikö vanhusten ovella kolkuttele enää kukaan muu kuin kuolema? Yksinäisyys eristää meidän vanhuksemme yksiöihinsä. Sen ajatteleminen tuntuu murheelliselta. Liikuntarajoitteiset vanhukset istuvat nojatuoleissaan ja kuuntelevat radiota. Kuulo heikkenee, lehtiä ei näe enää lukea. Eikä kukaan käy. Ei eilen, ei tänään eikä huomenna.

Tänään on se toinen päivä. Muistakaa vanhuksianne, äitejänne, isiänne, naapurin ikäneitoja, mökin ukkoja ja akkoja, veteraaneja, vanhoja ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. He ovat eläviä ja tuntevia ihmisiä, jotka kaipaavat  kosketusta. Hekin olivat kerran nuoria, ylivoimaisia, täynnä elämää. Nyt heidät on unohdettu nurkkaan kuin tyhjentyneet ilmapallot.

Aika armoton vanhuus siintelee tulevaisuudessa, jos välinpitämättömyys kasvaa. Ja suuret ikäluokat ovat vasta vanhuuden kynnyksellä. Vanhusten hoitoa ja huolenpitoa kannattaisi päättäjien miettiä tarkasti, sillä jokaisella, joka elää, on vanhuus kerran edessä. Ja vanhusten hoitaminenkin on yksi sivistysvaltion mittari.

Juuri nyt minusta tuntuu, että vanhuus on eristyselli, tuomioista rankin. 

Lisäys: Kyseessä on Vanhuus ilman yksinäisyyttä-kampanja http://www.helsinkimissio.fi/