Tuulee. Luihin ja ytimiin. Kiirehdin kaulukset pystyssä yli Lauttasaarensillan. Satamassa jättiläismäiset nosturit nokkivat kontteja kuin linnut, kun tavaraa siirretään laivoista maihin ja maasta laivoihin. Lisään vauhtia ohi Kaapelitehtaan ja läpi moderniksi rakennetun Ruoholahden. Päätän mennä syömään ja lämmittelemään Hietalahdenrannan Salveen. Silakoita ja muusia. Suuren hotellin edessä talvi on pukenut Venäjältä ostetun sukellusveneen morsiuspukuun. Miten suloinen tappokone, ajattelen. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Tilaan oluen. Parrakas piippumies viittoo minua pöytäänsä. Katson kysyvästi baarimikkoa.
- Se on Kapteeni. Tarinankertojien sukua. Puhuu omiaan. Jos olet hyvä kuuntelija etkä piittaa tarinoiden pikku heikkouksista, saatat nauttia sen jutuista. Viljelee mustaa huumoria ja väistelee totuutta kuin Paroni von Munchhausen...
Menen Kapteenin pöytään ja puristan ojennettua kättä.
- Kapteeni Lindholm, seitsemän meren kauhu, hän esittelee itsensä ja hymyilee. Pitkä mies, nyt jo vähän lysähtänyt. Ahvoituneet kasvot, harmaat lyhyeksi leikatutut hiukset ja uteliaat silmät.
Kerron nimeni ja kolistamme tuoppejamme yhteen ja lotkotamme kylmää kaljaa.
- Oletko ollut merillä? Kapteeni kysyy.
- En. Mutta olen lukenut paljon meriromaaneja...
- Vai meriromaaneja. Oleko sinä koskaan kuullut tarinaa albatrossista?
- En tiedä.
Kapteeni kulauttaa pitkän ryypyn ja alkaa kertoa:
- Yli kaksikymmentä vuotta sitten, vielä nuorena miehenä, työskentelin merentutkimusaluksella, Poseidonilla, erään Frimanin kanssa. Me molemmat olimme ammattisukeltajia. Ei ollut perhettä taakkana eikä mitään sidoksia tänne Suomeen. Oli helvetin nastaa kierrellä maailman meriä ja satamakaupunkeja. Varsinkin talvisin. Olimme vapaita kuin taivaan linnut. Eri nainen joka satamassa, tiedäthän sinä, yhtä juhlaa. Ja sukeltaminen kirkkaissa ja puhtaissa vesissä oli unelmien täyttymys.
Eräänä yönä olimme ankkurissa lähellä Uuden –Seelannin rannikkoa, kun nousi hirmumyrsky. Laiva irtosi ankkurista ja jo aikaisemmin lakkoillut kone ei käynnistynyt. Ajelehdimme kolme päivää ilman ohjausta kivitalonkokoisten aaltojen murjottavana.Lopulta törmäsimme matalikkoon ja laiva yksinkertaisesti repesi kahtia ja katosi pinnan alle. Vain kolme miestä pelastui: minä, ruotsalainen kokki Sundin ja Friman. Kaikki muut hukkuivat Olimme autiolla luodolla, jossa ei ollut mitään kasvustoa tai
elämää. Tilanne näytti toivottomalta. Kaiken lisäksi Friman oli kolauttanut päänsä laivalla vallinneessa kaaoksessa ja menettänyt näkökykynsä ja Sundinilla oli reidessä syvä avohaava.
Tutkin taskuni ja löysin toimivan bensasytkärin. Keräsin rannalle ajautuneita ajopuita ympäri luotoa. Löysin myös Poseidonin miehistön ruumiita, ja erään taskusta sveitsiläisen linkkuveitsen. Hautasin ruumiit pehmeään rantahiekkaan.
Väsäsin pienen nuotion. Frimanin homma oli heittää puuta tuleen merkiksi
mahdollisille pelastajille. Sundin oli harvemmin tajuisssaan.Onneksi poltettavaa puuta
löytyi riittävästi rannalta. Kallioon muodostuneista luonnonaltaissa oli täysin
juomakelpoista sadevettä. Tiesin, että janoon me emme ainakaan kuolisi, mutta nälkään... Ei ollut mitään, mistä voisi tehdä koukkuja, joilla voisi kalastaa, eikä siimaa. Eikä meillä olisi kyllä ollut koukkuihin mitään syöttejäkään.
Luoto näytti olevan albatrossien vakituinen levähdyspaikka. Ne eivät kuitenkaan
pesineet luodolla. Poimin rannalta sopivia heittokiviä ja yritin päiväkausia tappaa
albatrosseja kivittämällä. Mutta albatrossi ei ole tyhmä lintu: kun minä tulin
liian lähelle, lintu lehahti lentoon. Välillä odotin tuntikausia kivenkoloissa. Mutta
puutunein jäsenin en onnistunut edes osumaan yhteenkään.
Sundinin haava alkoi märkiä ja hän teki kuolemaa. Hän lauloi surullisia ruotsalaisia
kansanlauluja, jotka masensivat meitäkin. Kärsimme kaikki nälästä kovasti. Kun Sundin
kuoli, olimme olleet luodolla kymmenen päivää. Jo pari kertaa mielessäni oli käynyt
äärimmäinen vaihtoehto: olisi kaivettava esiin jonkun toverin ruumis hiekasta ja
syötävä ihmisen lihaa. Tai sitten toinen vaihtoehto oli kuolla nälkään. Kun Sundin
kuoli, säästyin kaivamisen vaivalta. Sitä paitsi haudattu liha oli jo varmasti
mädäntynyttä. Paloittelin ruumiin ja paistoin Sundinin ruumiinosia hiilloksella sokealle
ystävälleni ja itselleni. Se oli vastenmielisintä, mitä olen elämässäni kokenut. Leikkasin
loput lihat linkkuveitsellä ohuiksi fileiksi, ripottelin päälle merisuolaa ja asettelin
laudan päälle aurinkoon kuivumaan. Se on perinteinen tropiikin tapa saada ruoka
säilymään. Olin nähnyt niin tehtävän kalalle aikasemmin reissuillani Kambodzassa.
Valehtelin Frimanille aina, että sain taas saaliiksi albatrossin. Friman söi Sundinia
mainiolla ruokahalulla ja toipui nopeasti. Näkökyky ei kuitenkaan palannut. Minäkin
pysyin siinä sivussa hengissä. Kun meidät kuukauden kuluttua pelastettiin, olimme kohtuullisessa kunnossa.
- Hieno tarina, sanon ja tilaan lisää olutta. Te pysyitte hengissä harrastamalla kannibalismia. Onhan näitä juttuja ollut kautta maailman sivun. Sodissa, lento-onnettomuuksissa, jopa kerrostaloasunnoissa...
- Niin on, mutta tämä tarina ei olekaan vielä lopussa., Kapteeni sanoo. Katsos Friman kutsui minut yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin syömään Suomeen. Kerroin äskettäin eräälle suomalaiselle kirjailijalle tämän koko tarinan ja hän halusi kirjoittaa siitä novellin. Hän lähetti minulle kuvauksen Frimanin ja minun jälleennäkemisestä kahdenkymmenenvuoden jälkeen. Minusta se oli aika onnistunut. Haluatko lukea sen, kun olet enemmän lukumiehiä?
- Mielelläni.
Kapteeni sytyttää käyrän piippunsa, kaivaa povitaskustaan nuhruisen paperipinkan ja ojentaa sen minulle. Alan lukea.
- Hieno auringonlasku, Friman sanoo ja sytyttää paksun sikarin.
- Todellakin, tarjoilija vastaa ja ihmettelee, miten ihmeessä Friman, sokea mies, tietää,
että horisontissa rantaravintolan jättimäisten lasi-ikkunoiden takana punainen pallo putoaa
sihisten mereen.
Pitkä mies loikkii reippain askelin läpi ravintolasalin kohti Frimanin pöytää ja huutaa jo
kaukaa:
- Friman, Daniel Friman, vanha veikko.
Friman nousee tuolistaan ja levittää kätensä. Miehet syleilivät ja mäiskivät toisiaan
selkiin selvästi liikuttuneina.
- Limppu perkele, Arto Lindholm. Siitä täytyy olla yli kaksikymmentä vuotta.
- Siitä on tänään kaksikymmentäyksi vuotta ja kolme päivää, Danu.
- Luojan kiitos, me selvisimme kuitenkin hengissä.
- Älä muuta viserrä, vanha veikko.
- Mukavaa, että olet täällä. Käy istumaan pöytään.
Miehet istuvat pöytään ja tarjoilija ilmestyy paikalle. Hän tuo miehille pullon viskiä ja
huurteiset oluet.
- Otin vapauden tilata juotavaa.
- Loistavaa. Entä ruoka? Minulla on kiljuva nälkä. Tiedäthän sinä Finnairin sapuskat...
- Tilasin jo ruokaa. Erikoislistalta. Harvinaista herkkua. Mutta se on vielä yllätys...
Miehet nostavat viskilasit ilmaan ja kilistävät nitä hymyillen toisillensa.
- Poseidonille, he huutavat yhteen ääneen ja kulauttavat lasit tyhjiksi.
- No, kerro kaikki, Friman vaatii. – Sinä siis asut New Yorkissa. Mitä sinä teet
elääksesi? Oletko naimisissa? Onko sinulla lapsia?
- En tee enää mitään. Olin kymmenen vuotta erään suomalaisen sijoittajan
kakkosmiehenä. Hän teki miljoonia rakennusbisneksellä. Hänellä ei ollut lapsia eikä
sukulaisia. Hän kuoli ja jätti kaiken minulle. Minulla on upea meksikolainen vaimo ja
fiksu tytär, joka opiskelee Harvardissa. Entä sinä? Miten elämä on sinua kohdellut?
- Ei kehumista. Onnettomuudesta asti olen ollut yhteiskunnan elättinä. Lapsia minulla
ei ole eikä vaimoa; kukaan ei huolinut ristikseen sokeaa miestä.
Tarjoilija tulee höyryävien annoksien kanssa. Hän asettaa lautaset miesten eteen ja kaataa
punaviiniä valossa kimalteleviin laseihin. Sitten hän toivottaa hyvää ruokahalua ja haihtuu
keittiöön.
- Mitä tämä oikein on? Kanaa?
- Maista ja yritä arvata.
Lindholmia ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Hän leikkaa palan lihaa ja työntää sen
haarukalla varovasti suuhunsa.
- Mmm… mureaa lihaa, hän sanoo ja leikkaa lisää.
- Ei huonoa kannatta tilatakaan. Onko maku tuttu?
- Ei. Voisiko tämä olla suomalaista riistalintua? Riekkoa?
- Ei sinne päinkään. Arvaa uudestaan.
- Sorsaa?
- Ei ole sorsaakaan.
- En minä tiedä.
Friman ei sano mitään. Hän katselee vielä hetken ystävänsä ruokailua ennen kuin tarttuu
itse haarukkaan ja veitseen. Hän leikkaa siistin palan omasta lihastaan ja työntää sen
hitaasti suuhunsa. Heti ensimmäisen puraisun jälkeen hänen kasvonsa valahtavat kalpeaksi
ja silmät pullistuvat päässä. Hän kutsuu tarjoilijan paikalle.
- Voisitteko saattaa minut miestenhuoneeseen, olkaa hyvä, Friman pyytää tarjoilijaa.
- Mikä hätänä, vanha veikko? Voitko sinä pahoin?.
- Ei mitään hätää. Pieni hetki vain, anteeksi.
Friman nousee ylös ja tarjoilija taluttaa hänet miestenhuoneeseen. Lindholm keskeyttää
oman ruokailunsa ja jää kohteliaasti odottamaan. Kohta vessasta kuuluu laukaus. Se on kuin
vanhan miehen yskäisy. Tarjoilija sulkee ovella miestenhuoneeseen ryntäävän
Lindholmin tien. Hän kertoo, ettei mitään ole enää tehtävissä. Friman ampui itseään
suoraan suuhun. Ei kannata mennä sisään, tarjoilija sanoo, näky on sotkuinen.
Lindholm kääntyy ja palaa pöytään. Hän lysähtää istumaan tuoliin. Tarjoilija seuraa hänen
perässään ja kaataa hänen lasiinsa täyteen viskiä.
- Kiitos, Lindholm sanoo.
Hänen katseensa osuu ruokaan lautasella ja hän muistaa Frimanin arvuuttelun.
- Ai niin, mitä tämä liha oikein on?
- Albatrossia. Herra Friman vielä varmisti asian, kun talutin häntä vessaan.
- Mitä!? Albatrossia!? Ei voi olla totta! Tämä selittää kaiken. Luulin, ettei albatrossia
tarjoilla missään maailman ravintolassa. Ihmiset eivät suostu syömään sitä, koska
yleisesti uskotaan, että albatrossin tappaminen tuottaa huonoa onnea.
- Herra Friman tilasi albatrossin täksi illaksi yli puoli vuotta sitten. Hän kertoi, että
rakas ystävä oli tulossa häntä tervehtimään. Meidän ravintolamme on kuuluisa siitä, että
se hankkii aina sen mitä asiakas haluaa. Varsinkin jos sitä pyytää herra Frimanin
kaltainen herrasmies ja vanha asiakas.
- Ymmärrän. Poliisit tulevat kohta ja kaikki muut ovat lähteneet, eikö totta? Istukaa
alas ja kaatakaa itsellenne kunnon tujaus. Tämä oli rankka kokemus teillekin. Minä
kerron teille, mikä yhdisti minua ja Frimania, jos teillä on aikaa kuunnella.
- Sopii, tarjoilija sanoo ja istahtaa alas. Hän avaa paitansa ylänapin, höllentää
kravattiaan ja kaataa itselleen viskin.
Lindholm kertoo koko tarinan.
- Ja nyt kun Friman sitten maistoi ensimmäisen kerran albatrossia, hän tajusi kaiken.
Hän ymmärsi heti, että häntä oli kusetettu, tarjoilija sanoo päätään raapien.
- Juuri niin, Lindholm nyökkää.
- Huh, tarjoilija sanoo ja puree nyrkkiään.
- Siksi Friman meni miestenhuoneeseen ja ampui itsensä. Enkä syytä häntä siitä, Lindholm sanoo ja pyytää tarjoilijaa tuomaan laskun.
- Albatrossin syöminen tuotti huonoa onnea, tälläkin kertaa, tarjoilija sanoo ja lähtee hakemaan laskua.
- Mutta sinähän söit myös albatrossia. Eikö se tuottanut sinulle huonoa onnea? kysyn, kun ojennan liuskat takaisin Kapteenille.
- Tuotti se. Menetin kohta sen jälkeen kaiken...perheeni, omaisuuteni, terveyteni... ihan kaiken ja palasin lopullisesti Suomeen, kapteeni sanoo, vetää talviturkin päälleen ja häviää ovesta Helsingin jäätävin tuuliin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.