appletree1.jpg

Äiti ja äidin sisko kaatelevat mummovainaan omenista väsättyä kotiviiniä kristallipikareihin. Tunnelma on surumielinen, mutta samalla hieman riehakas ja helpottunut. Pöydällä on mummon valokuva kehyksissä kahden valkoisen kynttilän välissä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />


Äidin siskon poika, kalvakka runoilija, jolla on huono ryhti ja pyöreät silmälasit, nousee ylös ja ehdottaa maljaa mummolle. Hänen oravahampainen hippivaimonsa nyökkäilee nurkassa miehensä ehdotukselle ja siteeraa mumisten meille kouluttamattomille umpitolloille jotakin englanninkielistä runoilijaa: "Death is here and death is there, death is busy everywhere, All around, within, beneath, above is death – and we are death." Kukaan ei sano mitään – miten voisikaan. Runoilija pelastaa tilanteen julistamalla, että minun äitini, siskoksista vanhempi, on nyt sitten suvun vanhin, kaikki voivat tästälähtien kääntyä huolineen hänen puoleensa. Voi jumalauta, mietin, se on vissiin katsonut Coppolan Kummisedän pari kertaa liikaa. Äiti hymähtää sarkastisesti, itselleen ojennetun roolin naurettavuuden täysin ymmärtäen.

En kestä enää. On pakko päästä ulos tästä huoneesta. Otan eteisen naulakosta vaarin vihreän pitkänmallisen turkin, vetäisen sen mustan puvun päälle ja lähden pihalle rauhoittumaan. Mummo kertoi, että vaari oli käyttänyt turkkia ajaessaan kirkkorekeä ja joskus äärimmäisen kovilla pakkasilla naapuripitäjiin ulottuvilla teurastusreissuilla. Napin vieressä kankaassa kirkuu vieläkin verinen läikkä.

Sytytän tupakan ja katson lapsuuden maisemaa. Syksyn riisumat vaahteroiden mustat luurangot värjöttelevät tihkusateessa ja maahan tippuneissa lehdissä on lokakuun repaleinen murhe ja liiskaantunut alakuloisuus. Mieleen muistuvat papin sanat: "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva." Niinpä.

Kun pappi oli ripotellut hiekat mummon arkulle ja lapset olivat heittäneet hennot ruusunsa monttuun, jotain minussa hajosi. Annoin surun vyöryä ylitseni. Se oli suunnattoman helpottavaa.

Lapioimme miesväen voimin haudan umpeen. Olin unohtanut siinä hässäkässä hanskat autoon ja kädet sinersivät kylmästä. Nostimme haudan päälle muovisen kuomun ja saattoväki asetteli sen päälle seppeleensä. Veisasimme vielä tutun virren: "Muut kaikki hylkää, vaan sinä et. Autuuden särkyneet sydämet sinulta saavat, sä luet haavat ja kyynelet. " Matkalla haudalta parkkipaikalle kuopat tuntuivat syvemmiltä. Vastaantuleva haudankaivaja nosti hattuaan ja nyökkäsi osaaottavasti. Sillä oli hymykuopat. Se tuntui jotenkin sopimattomalta.

Siellä mummo nyt lepää, vaarin vieressä sukuhaudassa jättikuusten varjossa. Mummo, joka oli ollut aina. Taas oli poissa yksi niistä, jotka tunsivat minut lapsena. Kirjoitutin seppelenauhaan itse keksimäni lauseen: "Onneksi läsnäolo ei vaadi paikallaoloa." Ja siltä todella tuntuu. Nytkin aistin mummon kutistuneen hahmon läsnäolon. Hän lakaisee portaita kyyryssä ja kissat kiehnäävät hänen jaloissaan ruuan tai maidon toivossa. Välillä mummo sutaisee harjalla jonkun niistä etäämmälle ja ärjäisee, että "menettekös siitä".

Käännyn katsomaan taloa. Kukahan siinä kohta asuu? Joku vieras mies? Tai maalle paennut lapsiperhe? Vai naapuritilaa jatkava sukulaispoika? Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mummo toivoi aina tilalle jatkajaa, mutta ketään meistä ei pientilallisen kapea leipä kiinnostanut. Sitten mummo meinasi antaa maat vieraalle. Mummolle maa oli voimaa. Siitä syntyi helvetinmoinen härdeli, kun tyttäret kävivät vastaiskuun. Siinä oltiin valmiita käyttämään likaisiakin keinoja, hullunpapereita ja laitostamista. Onneksi mummo tuli järkiinsä. Se oli vain normaalia vanhan ihmisen tempoilua ja huomionkipeyttä. Ja mummo kyllä osasi vedellä oikeista naruista. Vielä haudastakin hän tulee tyttäriään hallitsemaan.

Poika, minun poikani, minun näköiseni, vilkuttaa ikkunan takana. Vilkutan takaisin. Poika on löytänyt minun mustat lasini päähänsä ja pelleilee. Ei se osaa vielä surra. Siitä on mukavaa, että mummo on mennyt taivaaseen. Se arvelee, että mummo näkee siellä tuttuja, ainakin meidän vanhan koiran, Jasun, joka kuoli kesällä.

Ei tee mieli palata sisälle. Sytytän palavasta jämästä uuden tupakan ja lähden kävelemään tietä alas, navetalle, jonka takana leviävät mummon maat. Tien vieressä lahoaa maitolaituri. Siinä me lapsina istuttiin, heiluteltiin jalkoja ja moikkailtiin ohikulkeville, kun mummo työnsi isopyöräisellä kärryllä maitotonkkia odottamaan kuljetusta meijeriin. Se oli ennen tankkiautojen tuloa. Talvisin tällä samalla tiellä risteilivät mummon potkukelkan piirtämät urat, kun se suhautti mustan kissansa kanssa navetalle. Tien oikealle puolelle jää lysähtänyt vanha pirtti, jossa mummo oli syntynyt. Äiti kertoi, että pallosalama oli kerran tunkenut sisään tupaan ja kiertänyt mummon kehtoa, mutta luoja oli varjellut vauvaa. Nyt ikkunat on kivitetty rikki, mutta ovet ovat säpissä.

Navetan pihalla syksyn kellastamassa heinikossa sojottaa ruosteisia ja vanhentuneita maatalouskoneita ja lommoinen öljytynnyri. Polku navetan ovelle on kasvanut umpeen. Mäellä naapurin sekarotuinen räksyttää aikansa kuluksi. Nostan haan lenkistä ja avaan oven. Sen alareuna raapaisee maata aivan kuten aina ennenkin. Pienessä eteisessä lojuu tyhjiä rehusäkkejä ja käytössä möhjääntyneitä teräsämpäreitä ja vateja. Seinään nojaa sikinsokin erilaisia ja eri kokoisia harjoja, luutia, hankoja, talikoita ja lapioita. Nuuhkaisen sisääni voimakasta maan tuoksua. Raotan ovea karjakeittiöön. Pitkän metalliputkisen hanan päästä tippuu vesipisaroita ja ikkunalautoja peittää pöly ja hämähäkinseitti. Harvalautaisessa puulaatikon kyhäelmässä on kasa klapeja, tuohta ja sanomalehteä sytykkeeksi.

Menen karjakeittiöstä navetanpuolelle. Siellä kummittelee sama eilisen ja kaiken loppumisen tuoksu ja tunnelma. Ikkunan päällä roikkuu unohtunut kärpäspaperi mustanaan kuolleista kärpäsistä, ikkunalaudoilla sekaisin ruosteisia lampaankeritsimiä, tyhjiä ruiskuja, kumikäsineitä, rukkasia ja tummelipurkkeja. Vielä muistan lehmien ynähdykset, rauhallisen heinän rouskutuksen ja alakuloiset katseet. Vielä muistan hännän nousun kaarelle ja höyryävän paskan tärähdyksen kouruun, ammoniakin kirpeän lemun. Lampaiden hysteerisen ryntäilyn ja säpsähtelyn lampolassa ja lauman merkillisen kyvyn katsoa aina samaan suuntaan.

Yhtenä kesänä mummo palkkasi minut irrottamaan lampolan pohjasta satojen sorkkien tamppaamaa ulosteiden ja alusoljen sekoitusta. Ensimmäisen kerran kun jysäytin siihen lapion, tuntui kuin olisi teräsmattoon iskenyt. Päässä asti tärähti ja lapio kimposi käsistä. Pari päivää siinä ähelsin ja mummo vaihtoi tuntipalkan urakaksi. Se kutsui peräkyliltä sellaisen henkisesti hintelän jättiläisen hätiin. Se kaveri putsasi sen pohjan alle tunnissa. Sitten se pisti nortin huuleen. Kun avoimesta lantalan luukusta lensi varpunen sisään, sen päässä naksahti. Se lähti jahtaamaan sitä lapio kädessä ympäri navettaa. Varpunen räpisteli pitkin matalaa kattoa karkuun, mutta jätti hiipi perässä. Kun lintu jäi nurkkaan, se löi sen ilmasta kuoliaaksi kuin pesäpallon ja viskasi lantalan aukosta ulos. Sitten se sanoi minulle, että älä kerro mummollesi. Se oli minusta,kaupunkilaispojasta, puistattavaa. En ole osannut sitä unohtaa, enkä vieläkään tajua, miksi se halusi harmittoman pikkulinnun murhata. 

Raaputan navetan ikkunan paksuun pölykerrokseen aukon. Siitä näkyy puutarha. Viinimarja- ja karviaispensaat, luumupuut ja omenapuut, valkeat kuulaat ja kanelit. Mummo kääri omenapuiden runkojen ympärille rehusäkkejä ja niiden päälle kanaverkkoa suojaamaan jäniksiltä. Ne ovat edelleen paikoillaan.  

Tuulisina päivinä minä istuin isoimman omenapuun latvassa ja itkin. En muista enää mitä minä itkin, mutta itkin kumminkin. Ehkä onnetonta rakkautta tai yksinäisiä päiviä kaukana kaupungista.

 

Syksyisin maahan pudonneet muumiotautiset omenat me käärimme kankaisiin ja hautasimme maahan kuin faaraot. Se oli mummon määräys ja se tuntui juhlalliselta. Ja pahiten omenien painosta taipuneita oksia tuettiin kepeillä.

Kännykkä soi. Soittavat talolta. Ovat lähdössä kaupunkiin. On tullut jo riitaa, perinnöstä. Pian perinnöstä varmaan riideltäisiin alimmassa oikeusasteessa. Lähden lampsimaan takaisin talolle. Hiekka rapisee lakerikenkien alla. 

Kun ehdin pihalle, auton kone hyrisee ja valot leikkaavat vaahteroiden mustia runkoja. Hyppään pelkääjänpaikalle ja vilkaisen viimeisen kerran tuttua taloa, tuttua maisemaa. Niin monena syksynä täältä oli lähdetty takaisin kaupunkiin. Mummo oli heiluttanut matkaevääksi ryppyistä syyskämmentään portilla ja meidän kaikkien katseissa oli viipynyt mennyt kesä.