zen.jpg

Bo Carpelan vieraili eilen Punaisessa Langassa. Hän puhui viisaita, harkiten ja kokemuksiaan punniten. Kylmällä päällä ja lämpimällä sydämellä. Järjellä ja tunteella. Käsitellyistä teemoista nousi kaksi ylitse muiden: muistaminen ja kirjoittaminen.

Carpelan kertoi siitä, miten vanhojen valokuvien katseleminen tekee hänet alakuloiseksi. Kaikki kuvien henkilöt ovat kuolleet, poissa, hän vain yksin jäljellä. Hän päätteli, että kun viimeinen henkilö, joka muistaa sinut, kuolee, sinäkään et ole enää olemassa, edes muistona. Niin, se on haikea ajatus jokaiselle meistä. Mehän olemme maailman napoja, ainakin omien elämiemme sankareita, korvaamattomia.

Alempana oleva joulurunoni kuvailee samoja tuntemuksia.

Olen monesti puhunut yksinkertaisuuden tavoittelemisesta kirjoittamisessa. Olen kutsunut sitä klassisen yksinkertaisuuden tavoitteluksi. Ihanteina ovat esimerkiksi Herakleitos ja itämaiset viisaudet. Ohjelmassa Carpelan puhui zeniläisestä tavasta tarkastella kirjoittamisessa sitä, mihin pyritään:

" Kun olet nuoret, uskot, että vuori on vuori, metsä on metsä ja meri on meri; vanhempana ymmärrät, ettei vuori ole vuori, eikä metsä metsä eikä meri meri; kunnes lopulta tiedät, että vuori on vuori, metsä on metsä ja meri on meri." (omin sanoin Carpelanin puhetta muistellen). Muistaako kukaan muuten, mistä kirjasta tämän zeniläisen viisauden löytäisi?

Tässähän se oli kuvattu. Kirjoittamisen kaari. Vene ja kumara hahmo. Vienon tuulen rypyttämä meri. Auringonlasku horisontissa. Tämä matka.