feather_ct_323x105.gif

Pari kirjaa tarttui tänään matkaan: vastailmestynyt pokkariversio Lecin klassikosta ja Kirjatorilta pilkkahintaan Saarikosken runot, kaikki samojen kansien välissä.

Mitäpä Saarikosken elämän rimpuilusta, juopottelusta ja töppäilystä - sehän on pelkkä sivulause. Hän on kolossaalinen runoilija. Melkein liian iso näin pieneen maahan. Hänen veroisiaan runoilijoita ei synny montaa vuosisadassa maailman mittakaavassakaan.  

Klassikoista puhutaan preesenssissä.

Aina olen ihaillut, oikeastaan rakastanut, Saarikosken pieniä rakkausrunoja Tuulaliinalle. Miten vähäisin mutta tarkoin sanoin Saarikoski ampuu nuolen lukijan sydämeen? Miten ainutlaatuista runoutta Saarikoski kirjoittaa? Miten jäljittelemättömiä ovat hänen naivit mutta nerokkaat oivalluksensa?

* * *

Nämä ovat runoja eivät  rakkaudesta vaan yhdessäolosta. En soisi sen päättyvän.

Sinä tarvitset silmälaseja./Ota ne pois.

Me tulimme eri teitä/samalle laiturille.

Hampaasi ovat niin harvat/että kun hymyilet,/tuuli tekee minut mustasukkaiseksi.

Jos minä olen syksy. Ja sinä olet kevät./Niin minä odotan sinua.