angels-picture-angel-descending-left.jpg

Waltari lopettaa kirjansa äärimmäisen mieleenpainuvaan lauseeseen:

"Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät."

Waltarin lause on minusta yksi parhaista ihmisen ikiaikaisen sisäisen yksinäisyyden kuvauksista. Tunnistan siitä täysin itseni, osani  ihmisenä, yksinäisenä miljardien joukossa.

Tuomari Nurmio tiivistää saman asian haikeankarheassa laulussaan Kurjuuden kuningas:

"Mä olen yksin yksinäinen, sä olet yksin yksinäinen, mä olen onnen kerjäläinen, kurjuuden kuningas."

Miten monesti minäkin olen piehtaroinut laulun alakuloisuudessa.

Läpi elämän me etsimme sielunveljeä, yhteistä ymmärrystä, dekoodaajaa, ajatustemme vastaanottajaa. Harvempi kai löytää. Siksi me tarvitsemme taidetta, kirjallisuutta, bloggaamista. Edes hetken saamme nauttia syvimpien tunteittemme kollektiivisesta oivaltamisesta tai lukijan ja kirjoittajan välisestä yhteydestä.

Mutta miksi kulkisimme yksin ajatustemme korpitaipaleita, kun kirjoittaminen ja lukeminen tarjoavat meille kumppanuutta. Häivähdystä vuorovaikutuksesta. Ne ovat niitä ihania enkeleitä.