Lion tamer, in lithograph by Gibson & Co., 1873.

Elämässä tulee vastaan hetkiä, joita ei haluaisi koskaan kokea. Usein ne tulevat täysin yllättäen, pimeästä, mutkan takaa, vaikka niiden nostaman pölypilven on nähnyt ja haistanut jo pitkään. Mustia sekunteja, jotka vaihtuvat minuuteiksi, tunneiksi, päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi...

Tuntuu, että aurinko sammuu. Tuntuu, ettei tästä pääse yli ryömimällä eikä kahlaamalla. Tekee mieli vetää verhot alas, sulkea puhelin, jättää ovi avaamatta, unohtaa työt ja työpaikat. Tekee mieli lopettaa elämä, eläminen, siirtyä ajasta ikuisuuteen, kuolla.

Ja kun tippalukko ei pidä ja murheiden aallot lyövät ylitse pelottavina salvaten hengityksen ja sekoittaen ajatukset, kuuluu jostain vaimea piippaus. Syvältä tyynyjen alta löytyy kännykkä, joka tärisee kuin itkevä mies. Viesti on ystävältä. Siinä lukee: "Aika puhaltaa uuden lasin.", ja minuutin kuluttua uusi viesti: "Aika puhaltaa uuden Lassin."

Se on Kynää, rakkaalta levyltä, Sirkukselta. Se tuo mieleen muistoja viimeisistä huolettomasta päivistä, lapsuudesta, saaresta, kesämaasta, auringosta, aalloista, lokeista, lämpimistä päivistä, sukeltamisesta, pihlajista, ahvenista, äidistä, isästä ja ystävistä. Silloin maailma oli kaukana. Nyt siitä on nähty iso siivu ja päällimmäisenä on täydellinen epäonnistuminen ihmisenä, täydellinen kyvyttömyys rakastaa ja olla rakastettu.

"Puhtaat laivat nyt kasoja on." -Isokynä Lindholm/Puhtaat laivat