20050204-Nyyti.jpg

 

Taakse jää ajan patinoima kylpylärakennus. Se myötäilee merenrantaa matalana, hillittynä ja epämuodikkaana. Äiti sanoo, että pytinki on kuin suoraan Agatha Christien kirjasta. Kylpylän toiseen päähän, jäihin, on ankkuroitu hotellilaiva, joka kiinnittyy päärakennukseen lasitetulla kävelysillalla. Ihmiset marssivat pitkin siltaa valkoiset kylpytakit päällä aamun ensimmäisiin hoitoihin ja uimaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Perhe, äiti, isä, tyttö ja poika, kävelevät joutilaisuudesta nauttien pitkin rantatietä.

 

-         Katos poikaa iskä, naama on kuin Naantalin aurinko, äiti sanoo.

 

Isä nyökkää ja niistää nenäänsä. Tyttö ja poika ajavat kirkuen toisiaan takaa ja muksahtelevat välillä pehmeisiin lumivalleihin.

 

-         Mä haluan kyllä nähdä Muumin, poika sanoo.

 

-         Ei siellä ole nyt muumeja, isä sanoo.

 

-         Missä ne sitten on?

 

-         Talviunilla.

 

-         No miksi me sitten mennään sinne?

 

-         Hyvä kysymys, tyttö sanoo. Oltaisi menty uimaan.

 

-         Nostalgiaa. Me käytiin äidin kanssa Muumilaaksossa, kun Jenna oli vielä pieni. Oltiin nuoria ja rakastuneita…Äiti, muistatsä?

 

Äiti ei sano mitään.

 

-         On se kiva nähdä ne rakennukset kuitenkin, isä sanoo.

 

Äiti pyyhkäisee vaalean hiussuortuvan silmiltään ja kaivaa esiin punasankaiset aurinkolasit. Aurinko maalaa jäälle auratulla radalla luistelevia ihmisiä keltaisellaan. Kauempana näkyy hiihtäjiä, kävelijöitä ja pilkkijöitä kuin muurahaisia.

 

-         Kun mä kävin aamulla värjäämässä hiukseni, kampaaja kertoi japanilaisista muumifaneista. Ne on ihan pimeitä, äiti kertoo.

 

-         Kerro niistä, tyttö pyytää.

 

-         Rakastuneet parit säästävät koko ikänsä rahaa ja sitten ne tulevat tänne Muumilaaksoon vihittäväksi.

 

-         Täh? tyttö sanoo.

 

-         Muumipappa kuulemma vihkii parin ja vieraina on pelkkiä muumien hahmoja. Niillä on valokuvattuna vaiheittain esimerkiksi millainen kampaus morsiamella pitää olla. Kaikki on suunniteltu huolella. Ja aviopari maksaa kaikki viulut.

 

-         Miksi ne haluavat muumihäät? isä kysyy.

 

-         Se tuottaa niiden mielestä onnea. Naurettavaa!

 

-         Ehkä se on naurettavaa, mutta samalla jotenkin uljasta, isä sanoo.

 

Aurinko jää hetkeksi luostarikirkon varjoon. Isä osoittaa kädellään Kailo-saarta.

 

-         Tuolla se on, muumien kotilaakso. Portit ovat auki. Päästään katsomaan.

 

Lapset ja äiti kiirehtivät juoksujalkaa yli kävelysillan. Isä lampsii perässä. Hän väistää naista, joka kuvaa sillalla kahta lasta.

 

-         Näkyikö muumeja, isä kysyy naiselta. Nainen katsoo häntä ruskeilla silmillään ja sanoo, ettei kyllä näkynyt.

 

Isä saavuttaa muun perheen rannassa..

 

-         Se oli Niina Nurminen.

 

-         Kuka? äiti kysyy.

 

-         Nainen tuolla kävelysillalla oli Niina Nurminen, näyttelijä.

 

-         Jaa.

 

Muumilaakson talojen ovissa roikkuvat raskaat lukot. Lapset kurkistelevat sisään ikkunoista ja teeskentelevät näkevänsä vilahduksen muumeista. Isä tavaa lumen puuteroimaa kylttiä, jossa lukee "Kuka lohduttaisi Nyytiä?".

 

-         Ehkä se on naurettavaa, mutta jotenkin uljasta, isä sanoo ääneen.

 

Isää alkaa itkettää.