otava.gif

Hannu Helin muistuttaa blogissaan, miten mediajätit kohtelevat kirjailijoita ja käyttävät valtaa heidän ylitseen.

Kirjaanpa tässä ylös samankaltaisen tapahtuman omalta polultani.

Törmäsin aivan sattumalta City-lehdessä omaan afooni ja lähteeksi mainittiin Otavan kustantama ja Parnasson päätoimittajan toimittama aforismiantologia. Yllätyin. Soitin Otavalle ja pyysin lähettämään kirjan minulle. Yllätyin vielä enemmän, kun kirjasta löytyi viitisentoista lausetta minulta. Kukaan ei kysynyt minulta lupaa lauseiden käyttämiseen kaupallisessa tarkoituksessa. Ja lauseet olivat siis Otavan käytössä täysin ilmaiseksi.

Soitin muistaakseni Otavan tietokirjapuolen päällikölle. Hän nöyryytti minua. Keskustelu meni suurin piirtein näin tiivistettynä:

- Olette julkaisseet ilman lupaa minun lauseitani antologiassanne.

- J. tämän teoksen on  toimittanut. Hyväähän hän on tarkoittanut. Ei meillä ole tapana kysellä lupia tällaisissa pikkuhommissa.

- En epäile J:n motiiveja. Minusta luvan kysyminen on kuitenkin korrektia.

- Saathan sinä antologiassa ilmaista mainosta.

- Joo, olen kovasti kiitollinen siitä. Voisinko lähettää laskun lauseista Otavaan?

- Millaista summaa olit ajatellut?

- XXX

- Minusta se on ihan liikaa.

- Parnasso maksoi lauseistani XXXX

- Hehee. Muutamasta lauseesta?

- Oli niitä vähän enemmän.

- Mitä jos me maksaisimme kaikille aforistikoille saman summan? Tulisi kallis kirja!

- Ei teidän tarvitse maksaa, koska suurin osa tämän antologian kirjoittajista ei ole enää tekijänoikeuksien piirissä.

- Haluatko sinä sitten riitauttaa tämän asian?

- En.

- Me maksamme sinulle normaalin rivitaksan mukaan.

- Normaalin rivitaksan! Te ette taida ymmärtää aforismien erikoisluonnetta kirjallisuudessa. 

- Me maksamme rivitaksan mukaan. Viisitoista lausetta. Se  tekee n.XX. Lähettäkää lasku ja verokortti meidän laskutukseen ja minun nimeni päälle. Näkemiin ja hyvää kesää.

Paiskasin luurin kiinni. Lähetin kyllä vähän isomman laskun Otavaan. Maksoivat mukisematta. Verojen jälkeen minulle jäi käteen X.