milla1.jpg

Suomi on iso maa, jossa on pienet kulttuuripiirit. Mutta miten pienet? Ovatko ne niin pienet, että rehellisyys hämärtyy.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei poliittisten toimittajien pitäisi istua samoissa pöydissä politiikkojen kanssa. Poliittisten toimittajien tehtävä on valvoa poliitikkojen toimintaa, ei istua veljeilemässä ja juomassa ilmaista viinaa käsi politiikon kaulalla.

Samaa pätee kriitikoihin. Ei kirjoja voi kritisoida kaverisiivilällä tai lempeillä silmälaseilla. Kriitikon oikeus ja velvollisuus on ehdottomasti jättää arvostelematta kavereidensa kirjat.

Varsin ongelmallinen on myös kriitikkona toimivan kirjailijan työ. Syntyy kiitollisuudenvelkoja, joita sitten maksellaan taas takaisin seuraavissa kritiikeissä ja kirjoissa. Tämä on kirjallisuusmaailman hyvä veli-systeemi, aivan yhtä raadollinen kuin poliitikkojen ja isokenkäisten vastaava.

Tosin kirjailijat kriitikkoina ovat enimmäkseen täysin ylivoimaisia, koska he tietävät miten kirjoja kirjoitetaan, kun kriitikot taas eivät. Suhde on suurinpiirtein sama kuin John Holmesin ja eunukin, kykenevän ja kykenemättömän. Aika on näyttänyt, että kirjailijoiden kirjoittamat kritiikit ovat niitä laadukkaimpia ja kestävimpiä.

Samoin olen hämmästyksekseni jatkuvasti nähnyt erään kustantamon kekkereillä aina saman kirjallisuuden tohtorin, joka sitten yleensä arvostelee saman kustantamon kirjoja eräässä valtalehdessä. Minusta se on hävytöntä ja moraalitonta. Kriitikkona toimivan ihmisen on kyettävä pitämään oikea välimatka aurinkoon.