Terveisiä Irlannista. Hieno maa, vielä hienommat ihmiset, sydämelliset ja lämpimät. Merkitsen muistiin tähän joitakin mieleenjääneitä paikkoja ja ihmisiä.

1.

Istahdimme Dublinin Saint Stephen's Greenillä harmaantuneen pitkähiuksisen miehen viereen. Hän kertoi olevansa Peter Bostonista, 78 v. Hän siemaili rennosti olutta paperipussiin kääritystä tölkistä. Kuivakat luisevat kasvot, tyylikäs puku ja merensininen katse. Puhuimme aluksi yleisistä asioista: mm. säästä, työllisyystilanteesta, liikenteestä, verotuksesta, linnuista ja terroristeista. Hän tarjosi meille tölkilliset Beamishia(kermaista stoutia, jota valmistetaan Corkissa). Peter siirtyi hiljakseen yleisestä yksityiseen, kertoi lähdöstään Amerikkaan seitsemäntoistavuotiaana. Köyhyydestä, sairauksistaan, ihmepelastumisestaan, elämästään Bostonissa, sukulaisistaan. Hän oli katolinen.Tietenkin. Hän ilahtui, kun kerroimme, että tiedämme kyllä, että Boston on maailman suurin irlantilainen kaupunki. Maailmallahan asuu yli 70 miljoonaa irlantilaista. Hän yllättyi, kun selitimme hänelle, että Irlantiin muuttaa nykyisin yli 20 000 puolalaista työhön. Se on hyvä, hän sanoi, puolaiset ovat hyviä työmiehiä je rehtejä ihmisiä.Puistonvartija latisti tunnelman ilmoittamalla, ettei puistossa saa juoda alkoholia. Peter julisti ensimmäisenä, että emme tienneet ja vinkkasi silmää. Ystävällisesti vartija kehoitti meitä juomaan tölkkimme loppuun omaan tahtiin. Syleilimme Peteriä ja toivotimme hänelle hyvää elämää ja jumalan siunausta. Perin suomalaisesti jouduimme virtsaamaan pöpelikköön heti kun pääsimme puistonvartijan valvovan silmän alta. Hämmästyksekseni löysin pusikosta paksun kuvataidekirjan. Totesin Hoolle tämän todistavan, että Dublin on todellinen kulttuurikaupunki.

map.gif

2.

Kun saapuu illan suussa kaupunkiin, jossa tapahtuu paljon, ei ole varaa nirsoiluun asumisen suhteen. Galwayssa oli sekä legendaarinen Galway Races että taideviikot. Kaupungin kaikki kämpät olivat täyteen buukattuja. Parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen ajauduimme minulle tutun Arch View Hostelin yhteismajoitukseen Dominick Streetille. Törmäsimme kolmeen italialaiseen, kun veimme reppujamme huoneeseen. Mukavia veikkoja. Yksi yritti ilmeisesti jatkuvalla stiletin availulla ja tuimalla ilmeellä saada meistä henkisen yliotteen. Sanoin, että minäkin olen nähnyt Viscontin leffoja. Se mursi jään. Antonion kanssa ajauduin pitkälliseen keskusteluun. Hän opiskeli filosofiaa ja oli syksyllä lähdössä Erasmuksen rahoittamana jatkamaan opintojaan Sorbonnen yliopistoon Ranskaan. Meidän molempien lempifilosofi oli Nietzsche ja kielirajat ylittävä keskustelu kupli raikkaana. Illalla kauppakadun musiikkipubisssa pääsimme istumaan mainioille paikoille ja osallistumaan muusikoiden keskusteluun ja jammailuun 'iholta'. Jälkeenpäin jutustelimme sympaattisen banjon soittajan kanssa. Kun hän kuuli, että olimme tulossa Corkista etsimästä Rory Gallgherin haamua, hän kertoi meille värikkäitä tarinoita nuoruudestaan ja näkemistään Roryn keikoista. Hoo vastasi samalla mitalla. Eräs isoääninen amerikkalaiskarju Chicagosta läiski meitä selkään ja osti Guinnessia tynnyreittäin. Jos hänellä ei olisi ollut ihastuttavaa tytärtä, Mimiä, jonka valkoisiin hiuksiin ja sinisiin silmiin upposi armeijoita, metsiä, hevoskilpailuja ja meriä, hän olisi joutunut kohtaamaan suomalaisen synkkämielisyyden. Seuraavana aamuna näimme kauempaa, kun isä ja tytär astelivat massiivisen Great Southern Hotelin ovesta sisään. Siinä hetkessä oli ripaus Gatsbyä ja katkeransuloista alakuloa. 

Galway Races

3.

Grafton Streetin alkupäässä lippisäijä kauppaa runokirjojaan. Ostan. James A. Kelly tuhertaa nimensä nimiösivulle. Kirjan nimi on Homeland and other new poems. Grafton Streetillä ei ole yhtään pubia, en tiedä miksi, mutta niin vain on. Graftonin sivukadulla Duke Streetin Dukessa lehteilen runokirjaa sametinpehmeän Guinessin ääressä. Yllättäen kirjasta löytyy Tuulalle omistettuja runoja. Rakkautta yli rajojen? Muutaman pintin jälkeen antaudumme keskusteluun kovaäänisten irlantilaisten veijareiden kanssa. Mukaan tuppautuu myös engelsmanni Newcastlesta. Humaltunut irlantilainen selittää, että suomalaiset, unkarilaiset ja irlantilaiset ovat sukukansoja. Joo, me ollaa kaikki viikinkejä, nyökkään. Toinen irlantilainen väittää meitä siperialaisiksi. Hoo ihmettelee ukon sinisiä silmiä. Jawohl, kuittaa ukko. Tunnelma on riehakas ja lämmin. Myöhemmin törmäämme samaiseen runoilijaan O'Connell Streetin sillalla. Kysyn Tuulasta. Runoilija kertoo, että Tuula on suomalainen kuvataiteilija. Näyttää meille jostain syystä sukunimen ja osoitteen ja käskee sanomaan terveisiä. Tuula kuulemma rakastaa häntä ja tulee taas talvella Dubliniin. Luen James A. Kellyn runoja vielä illalla hotellissa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ne ovat kehnoja.

PicForNewsletterIrelandSept2005DublinDuk

4.

Dublinin lentokentältä keskustaan liikennöivä 16 A on kuin pampulla lyöty. On monia eri kansallisuuksia ja puheensorinaa. On tyylikkäitä matkalaukkuja ja resuisia rinkkoja. Siellä seassa me tasapainoilemme Hoon kanssa. Lentokentällä seuraan tuppautunut irlannissa asuva suomalainen luennoi innokkaana ja omasta mielestään ylivoimaisena Dublinin asiantuntijana. Annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hyppäämme pois bussista O'Connell Steetillä ja lähdemme etsimään Talbott Streetiltä pubia puolikuolleina janosta. Päädymme minulle tuntemattomaan Celtic Bariin, jossa Christopher Walkenin näköinen ylipirteä baarimikko rakentaa meille ensimmäiset Guinnessit. En lähde sen enempää kuvailemaan ravitsevan, samettisen, kermaisen, jumalaisen, orpoja tekevän, täyttävän, nerokkaan, terveellisen, ihmeellisen, jämäkän juoman makua, sanon vain, että se, joka ei ole juonut hanasta huolella rakennettua Guinnessia Irlannissa, ei ole juonut koskaan Guinnessia. Ensimmäisen tuopin jälkeen pohdiskelemme vielä, mistä mahdamme löytää yösijan, kymmenen tuopin jälkeen pohdiskelemme vain yhdettätoista tuoppia. Asiat tuntuvat luistavan. Kertakaikkiaan. Ja kun vanha kunnon resupekka Shane MacGovan liittyy seuraamme ja vetää Dirty Old Townin, ei itku ole kaukana.

I met my love by the gas works wall
Dreamed a dream by the old canal
Kissed a girl by the factory wall
Dirty old town, Dirty old town

Clouds are drifting across the moon
Cats are prowling on their beat
Springs a girl in the street at night
Dirty old town, Dirty old town

Heard a siren from the docks
Saw a train set the night on fire
Smelled the spring on the smoky wind
Dirty old town, Dirty old town

I'm going to make me a good sharp axe
Shining steel tempered in the fire
Will chop you down like an old dead tree
Dirty old town, Dirty old town
 

Guinness.jpg 

5.

Aamupala puiston penkillä: tuoremehua, kokista ja savukinkku-emmental-nuolileipiä. Veren sokeri viipyy alhaalla eilisen hurvittelun jäljiltä. Taivaasta eteemme tipahtaa käppyräinen, ryppyinen ukkeli, joka kysyy vakavalla naamalla: "What's the fastest way to loose weight?" "To be without eating", yritän. "Nope. Have a shit", sanoo käppyräinen ja jatkaa matkaansa läpi puiston ilmekään värähtämättä ja kääntämättä päätään. Vieläkin mietin, oliko koko episodi unta, mutta Hoo vakuuttaa, että valvetilassa oltiin. 

dubliners.jpg

6.

Ensimmäisen kerran olin Merrion Rown O'Donoghue'sissa vuosia sitten. Kävelin hiljaista katua ja ajattelin piipahtaa Guinnessille rauhaisaan pubiin. Mitä vielä! Kun avasin oven, vastaan löi aivan ällistyttävä mekkala ja ilonpito. Pubi oli täynnä kuin tonnikalapurkki. Baarimikko seisoi baaritiskillä ja otti vastaan tilauksia kuin New Yorkin pörssin meklari. Se luki huulilta Guinnessin ja pani asiakasketjun käsimetsän kuskaamaan tuopin minulle. Panin paluupostissa rahaa menemään takaisin. Siellä tutustuin oivalliseen veikkoon, Sean Kellyyn, Irlannin Sähkön dirikaan, joka kertoi verrattomia juttuja, tarjosi aina uuden kierroksen ja kahlitisi minut näin seuraavaan kierrokseen. Sehän on yleinen tapa Irlannissa. Aamusella söimme mansikoita Irlannin Sähkön ruokalassa ja muistelimme Helsingin Olympialaisia( paikalla oli pari siellä nyrkkeillyttä vanhaa staraa) - mutta se on taas toinen tarina se. Nyt halusin oikeastaan vain näyttää Hoolle paikan, jossa Dubliners aloitti uransa(pumpun nimihän tuli ylläolevasta Joycen kirjasta). Seinät olivat täynnä upeita valokuvia paikassa esiintyneistä tähdistä ja valtavat maalatut taulut kaikista Dublinersin jäsenistä. Pari hollatilaista jermua lyöttäytyi seuraamme. Turisimme tietenkin fudiksesta ja musikkista. Guinnessiä kului. Toinen hollantilainen huomasi seinällä kuvan, jossa poseerasivat George Best (!), Phil Lynott ja joku aurikolasiheppu. No siihenhän piti saada selvyys, kuka se mustiin laseihin sonnustautunut karju oli. Kohta kuvan edessä könötti perseet pystyssä kymmeniä tunnistajia. Baarimikko väitti,että kaveri oli Gary Moore. Gary Moore? Paskanmarjat. Missä oli mehiläiskenno, jätkän naamahan oli sileä kuin vauvan pylly! Minulla olisi pari ehdokasta, mutta pidän ne omana tietonani. Jos satutte kulkemaan siellä suunnassa, käykää vilkaisemassa valokuvaa ja juokaa tuoppi ainakin George Bestin ja Phil Lynottin sammumattomalle muistolle.

thepub.jpg

7.

Junassa matkalla Dublinista Galwayhin yritän tappaa aikaa lukemalla Olli Pellikan kirjoittamaa Dublinin kulttuuriopasta. Se kirja on kirjoitettu rakkaudesta Dubliniin. Haluankin suositella kirjaa niille, jotka ovat aikeissa matkustaa Dubliniin. Kirjassa on verratonta ja korvaamatonta tietoa lähes joka lähtöön. En malta olla mainitsematta, että minun kirjani nimiösivulla lukee "Lassille Helsinki-Vantaan lentokentällä matkalla Dubliniin 3.7.1993 - Olli Pellikka". Kerrankin kävi tsägä. Hoo särpii vaihteeksi Miller'sin lageria ja se näyttää sen verran mukavalta touhulta, että minäkin innostun. Vieressä istuu mielenkiintoinen tyyppi. Hän on pukeutunut Liverpoolin peliasuun, päässä Termintor-tyyppiset aurikolasit, punaiset hiukset ja pisamia. Hän kaivelee kassista koko ajan uusia dvd-leffoja. Repii muovit ja tekee pikkutarkkoja muistiinpanoja leffoista erilaisiin vihkoihin. Ryhdyn puheisiin. Hän riisuu aurinkolasinsa ja esittelee itsensä Barryksi. Hänellä on römeä, miellyttävä ääni. Poika on jälkeenjäänyt, se selviää heti. Hän kertoo, että hän käy pari kertaa viikossa Dublinissa katsomassa uusimpia elokuvia. Puhumme paljon leffoista. Poika osaa asiansa. Saavutan pojan luottamuksen ja hän kertoo minulle murheellisia episodeja arkielämästään. Välillä ne sekottuvat harhaisiin puheisiin agenteista ja sen sellaisesta. Pojalla on teknistä osaamista. Hänen kännykkänsä on viimeistä huutoa. Vähän ennen Dublinia hän pistää kännykään päälle ja sieltä tulee minun puhettani. Hän on äänittänyt itselleen äänitiedoston. Hän merkitsee taas kaikki yksityiskohdat tarkasti vihkoon ja kertoo, että puhe arkistoidaan. Senkun vaan, sanon. Otamme muutamia veljellisiä kuvia kädet toistemme hartioilla ja Barry lähtee bussilla kotiin. Hänen äitinsä kuulemma pitää Bead & Breakfast-paikkaa Galwayn lähellä. Geneettisistä syistä päätämme etsiä asuinpaikkaa keskikaupungilta. Vielä myöhään illalla muistan vaahdon Barryn suupielissä, kun ihailen Guinnessin samettihuntua baaritiskillä.

8.

Rakas ystävä, Jartsa, huutelee kommenttiosastolla skibiboboa. Siitä juolahtaakin mieleen seuraavaa pikku tapahtumasarja Irlannista. Se ei sinänsä ole merkittävä, mutta meidän sairaalle huumorintajullemme se tuottaa vilpitöntä iloa vielä pitkään. Jo edellä mainitussa O'Donoghuesissa aloimme pohtia sanan "Slainte" ääntämysasua hollantilaisten ystäviemme kanssa. Siitä keskustelu siirtyi juohevasti muiden maiden tuopinkohotus sanoihin. Hollantilaiset kysyivät, että mitä suomalaiset sanovat, kun he kohottavat tuopin ilmaan. Katsoimme Hoon kanssa toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen "Skibibobo!".  Emme voineet käyttää säälittävää "Kippistä". Niinpä maailmalla, varsinkin Irlannin suunnassa, on nyt joitakin satoja ihmisiä, jotka vakuuttavat, että Suomessa sanotaan "Skibibobo". Huvittavinta on, että törmäsimme sattumalta samoihin hollantilaisiin eräässä aaamiaispaikassa ja ensimmäiseksi häiskät huusivat "Skibibobo!" Walesilaiset muuten sanovat "Gälikväli"(foneettinen). Sanoivat vielä silloinkin, kun heitä kehoitettiin siirtymään Dukesin ulkopuolelle vastaostettujen Bodhranien(irlantilainen rumpu, jota soitetaaan luulla)kanssa. Luojan kiitos, kavereilla ei ollut rytmi veressä!

VCD-MartinMailhot-bodhran~w.jpg

9.

Sataa tihuttaa. Kanssamatkustajat vetävät kauluksia pystyyn ja huppua päähän. Nojaamme Rosavealin satamassa tiilisen varaston seinään ja odotamme lauttaa, joka vie meidät Inish Móreen, yhdelle Aranin kolmesta saaresta, jotka törröttävät Galwayn lahden suussa. Kun lautat tulevat ihmiset rynnistävät vauhkoina kohti portaita(Irlannissa ei jonoteta), mutta ketään ei päästetä sisään. Pullonpohjalinssinen laivamies, varsinainen häsläävä touhupeppu, näyttää kädellään ja vaatii huutamalla, että väkijoukon pitää tehdä tilaa jollekin takaa tulevalle. Käännymme katsomaan, takana tuijottavat ruumisauto tunteettomat silmät. Kuusi miestä kantaa upeasti koristellun tammiarkun lauttaan ja naiset rahtaavat kukkia ja seppeleitä perässä. Arkku lasketaan matkustamoon suojaan sateelta. Tuntuu jylhältä ajatella, että siinä joku palaa kotiin, kenties synnyinsijoilleen. Kilronanin satamassa on suuri joukko saaarelaisia osoittamassa kunniaa vainajalle. Nyökkäyksiä, tervehdyksiä, itkua. Auto lähtee hitaasti kuljettamaan arkkua hautausmaalle. Yritämme ehtiä alta pois, mutta vääjäämättömästi sulaudumme osaksi saattojoukkoa. Lopulta luikahdamme kauppaan, josta Hoo ostaa itsellee käsinkudotun aranilaisen villapaidan. Kevyellä pubivarustuksella ei tällä kelillä pitkälle pötkitä. Käymme satamanpubissa siemaisemassa päivän ensimmäiset Guinnessit. Pubi on tyypillinen läpikulkupaikka, josta puuttuu rauhaisa tunnelma. Ovet käyvät ja märkiä ihmisiä leiriytyy evästämään ja juomaan kahvia, viskiä ja olutta. Koska meillä on aika kortilla ja keli on ankea, hyppäämme minibussiin ja matkustamme kolmen espanjalaisen kundin kanssa Dun Aenguksen muinaishaudoille(2500 year old fort standing on 300 feet cliffs). Kuski ajaa mielipuolista vauhtia, kävelijät ja fillaristit roiskivat ojiin ja pöpelikköihin. Sateessa ja tuulessa patikoimme ylös. Koska sanat kärsivät Dun Aenguksella konkurssin, annamme kamerojen laulaa. Irlannin arivatanen hakee meidät tunnin päästä ja tykittää takaisin satamaan pitempää reittiä, onneksi autiota rantatietä. Lautta on täynnä ja istumme takakannen pakokaasuissa. Nukahdan vähän ennen kuin saavumme Rosavealiin. Herään siihen kun Hoo hinailee Jameson-paukkua edestakaisin nenäni alla ja ihmiset nauravat suomalaiselle huumorille. Tartun lasiin ja kulautan sen tuulen suojaan. Se panee veret kiertämään viluisessa kropassa. Olen taas valmis mitä synkimpiin tekoihin. Sataa tihuttaa.

DunAengus1.jpg