p_13.jpg

Hesarissa ei ole ollut koko kesänä yhtäkään kiinnostavaa juttua kulttuurista. He tiesivät sen itsekin ja yrittivät harhauttaa lukijaa todella populistisella listauksella Suomen kirjallinen kaanon (HS. 31.7.2006). Korttipakasta kiskaistiin sattumanvaraisesti viisi henkilöä kanonisoimaan: kirjallisuuden professorit Jyrki Nummi ja Heta Pyrhönen, Teoksen kustantaja Silja Hiidenheimo, Nuoren voiman liiton puheenjohtaja Riikka Pelo, ja Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi. Tässä tulos:

Kalevala (1849)

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Edith Södergranin tuotanto (1910- ja 1920-luku)

Gunnar Björlingin runot (1930–1950-luku)

Paavo Haavikon 1950-luvun runot

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu (1956)

Veijo Meri: Manillaköysi (1957) 

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla (1959–62)

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä (1981)

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (1984) 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (2004)

Monica Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (2004)

Lista on korrekti, ja tietenkin sopivasti yllätyksellinen. Siinä on huolehdittu tasa-arvon toteutumisesta, samoin  kielikiintiö on kunnossa.

Miten helvetissä voidaan kanonisoida 2000-luvulla kirjoitettuja kirjoja? Se on ennustamista. 

Silja Hiidenheimon kotiinpäinveto (Rimminen, Fagerholm)on suorastaan liikuttavaa.

Tietyt kirjallisuudenlajit kuten novellit ja aforistiikka on surutta unohdettu.

Missä ovat Haanpää, Meriluoto, Kirstinä, Saarikoski, Paronen, Huovinen, Turkat, Seppälä, Liksom, Rekola, Carpelan, Nieminen...?