<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Staffordshire terrier

 

"Kuinka alkaa toisinajattelevan työpäivä? Hän nousee ylös, katselee ikkunastaan työhönsä kiirehtiviä ihmisiä, alkaa ajatella toisin."  Erno Paasilinna aloittaa kirjassaan Yksinäisyys ja uhma esseen Toisinajattelevan työpäivä eli miehitetty rintakehä näin yksinkertaisen komeasti. Hän sanoo heti pari keskeistä asiaa aforistikon roolista: toisinajattelija ei tahdo sopeutua enemmistön malleihin, hän alkaa ajatella toisin, kenelläkään ei ole valtaa hänen ylitseen. Se, että onko toisinajattelijasta toisintekijäksi, onkin jo sitten toinen juttu.

 

Minun työpaikkani on eduskunnassa, vallan ytimessä. Monien kollegojen mielestä se on täysin sopimatonta. He arvelevat, etten voi purra ruokkivaa kättä. Mutta kyllä minä voin. Aforistikot ovat aina voineet. Jo 3000 vuotta sitten kiinalaiset kollegani kirjoittivat viisauksiaan keisarin hovissa. He kritisoivat ankarasti keisaria ja virkamiehiä.

 

Palvelus keisarin hovissa on kuin nukkuisi tiikerin vierellä.

 

Virkamiehen ystävyys on ohutta kuin paperi.

 

Vallan kritisoiminen ja sen tekojen ivaaminen on aikojen alusta ollut aforistikon perustehtävä ja sitä se tulee olemaan tulevaisuudessakin, koska yksilön suhde valtaan ei muutu koskaan ongelmattomaksi.

 

Aforistiikan mestareiden luonnehdinnoista tihkuu läpi heidän kriittinen suhteensa valtaan. Antiikin Herakleitos oli yrmeä yksityisajattelija, hän halveksi aikansa oppineita ja typeryksiä yhtä lailla ja vetäytyi erakoksi sepittelemään vastalauseitaan. Ranskalaisen aforistiikan mestari La Rochefoulcauld oli salaliittolainen ja kapinoitsija, vankilassa virutettu kyynikko, hovinarri. Puolalaisen boheemin ja ivailijan Stanislaw Jerzy Lecin saksalaiset pistivät keskitysleiriin ja kommunistit ajoivat maanpakoon. Jokin yhteinen tekijä on merkillisen samansuuntainen: aforistikko on niin korkean yhteiskuntamoraalin edustaja, että joutuu paperillakin auttamatta konflikteihin, sylkemään yhteiskuntaa silmille, huutamaan oikeutta esiin ja silittämään valtaa vastakarvaan.

 

Entä suomalaiset mestarit?

 

Paavo Haavikko on ivallinen, ylhäinen ja eristäytyvä rahanvallan ja poliittisen vallan säälimätön ja tarkka kriitikko. Kukapa ei tuntisi hänen kuuluisinta lausettaan.

 

Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.

 

Samuli Parosen koko aforistiikka oli synkkää pohdiskelua yhteiskunnallisten valtatekijöiden vääristymistä. Erityisen murhaavan analyysin hän teki vasemmistosta aikana, jolloin taistolaiset, kaikenlaiset takinkääntäjät ja revisionistit huusivat kilpaa toistensa yli, yhteisellä matkallaan kohti älyllistä ja moraalista katastrofia.

 

Kun siitä tulee kyllin hyvä ammatti kyllin monille, ei se mitään muuta.

 

Eivät kaikki orjat pyri vapaiksi, useimmat pyrkivät herroiksi.

 

Helena Anhava on kirpeä vallassaolijoiden ja myötäjuoksijoiden kriitikko. Hän tarkastelee maailmaa sivusta, ei kenenkään maalta, josta yleensä näkee terävämmin kuin keskeltä.

 

Onko toista kansaa, joka tulkitsee omaa historiaan sulkemalla milloin vasemman, milloin oikean silmänsä.

 

Mitä tekee vapaudella se jolla se jo on.

 

Unohtamatta tietenkään alussa ääneen päässyttä Erno Paasilinnaa, jonka absoluuttisuus ja totuuden etsintä ajoivat jatkuvaan riitaan maailman kanssa.

 

Työskentelen eduskunnan kirjastossa.  Se on mielestäni sopiva välimatka valtaan. Sillä valta on aurinko. Jos menee liian lähelle, syttyy palamaan, jos jää liian etäälle, jäätyy.

 

Aforistikko ei puolusta organisaatioita, ryhmiä eikä puolueita. Hän seisoo ajatuksineen ja mielipiteineen yksin. Hänen tehtävänsä ei ole miellyttää. Hän voi kiittää tai moittia seurauksista piittaamatta.  Hän pyrkii totuudellisuuteen eikä halua tinkiä päämäärästään.. Hän antaa äänensä niille, joilla sitä ei ole: köyhille, lapsille, vanhuksille, vammaisille, asunnottomille, eläimille, työttömille, pakolaisille ja luonnolle. Hän on aina heikomman puolella valtakoneistoa vastaan, enemmistöä vastaan.

 

Aforistikko täyttää yleensä kolme tunnusmerkkiä: hän on oppositiossa, hän on individualisti ja hän on humanisti.

 

Yhteiskunnallisilla aforistikoilla on yhteiskunnallinen perusnäkemys ja samantapainen tarkastelukulma: valtaa tarkastellaan alhaalta ylöspäin, ei sen keskeltä tai yläpuolelta.

 

Aforistikko ei ole fyysisesti vaarallinen vallalle. Uhka syntyy siitä, mitä hän näkee, ymmärtää, tietää, sanoo ja kirjoittaa. Me saimme äskettäin konkreettisen muistutuksen toisinajattelun vaarallisuudesta ja sananvapauden tilasta Venäjällä, kun vallan palkkarenki teloitti Anna Politkovskajan tämän oman kotitalon hissiin kuin koiran. Länsimaissa valta ei käytä näin järeitä keinoja aforistikon kynän katkaisemiseksi. Häntä ei heitetä vankilaan, ei murhata, ei sensuroida, ei passiteta mielisairaalaan eikä ajeta maanpakoon. Suomessa valta eliminoi vihollisensa paljon sivistyneemmin ja ovelammin.  Se syleilee aforistikon hengiltä erilaisilla palkinnoilla ja mitaleilla. Se sulkee suun apurahoilla. Se teeskentelee julkisesti olevansa samaa mieltä kuin aforistikko, mutta käytännössä ei muuta piiruakaan politiikkaansa. Ignorointi kuulu myös vallan keinoihin hiljentää aforistikko.

 

Jotkut aforistikot onnistuvat kuvaamaan todellisuutta ilman valtarakenteita. Se on aina hämmästyttänyt minua. Sellaisella aforistiikalla on myös oma uskollinen lukijakuntansa, ja se sopii erittäin hyvin vallalle, koska se haluaa olla näkymätön, itsestään selvä ja vaihtoehdoton.

 

Jos aforistikko tapaisi vallanpitäjiä kasvotusten, hän saattaisi esittää heille vaikkapa seuraavanlaisia kysymyksiä:

 

Miksi meillä on niin paljon työttömiä ja vähän vuorineuvoksia?

 

Miksi raskaasta ruumiillisesta ulkotyöstä maksetaan vähemmän kuin kevyestä ajatustyöstä sisätiloissa?

 

Miksi Nokia esittää uhkavaatimuksia Suomen hallitukselle?

 

Mitä ihmisoikeuksien kunnioittamista se on, että solmitaan Kiinan kanssa kauppasuhteita, kun Taivaallisen Rauhan Aukiolla vielä pestään verijälkiä?

 

Aforistikolla on ainainen huoli siitä, toteutuuko kansanvalta Suomessa. Hän ei hyväksy demokratian ohjailua.  Siksi hän on yhtä huolestunut Nokian sanelupolitiikasta kuin ministerin aviomiehen uhkailustakin. Hän pelkää että molemmat yrittävät häiritä hallituksen työrauhaa.

 

Valta ei ole sitä että tekee, valta on sitä että voi tehdä, mutta myös sitä että voi olla tekemättä.

 

Otsikkoani mukaillen: aforistikko on vallan vahtikoira, muttei koskaan sellainen koira, joka tulee kun vihelletään.

 

Luen nyt teille muutamia valtaa kritisoivia lauseita kokoelmastani Loistava puhallus.

 

 

 

Toisinajattelija hyvinvointivaltiossa on väärässä paikassa kuin piru taivaassa.

 

Hyvinvointiyhteiskunta antaa lämmön mennä harakoillekin.

 

Mitä nahistuneempi porkkana, sitä jämäkämpi ruoska.

 

Siellä sana on vaarattomin, missä se on vapain.

 

Eniten rautalankaa kuluu koulutettuihin idiootteihin.

 

Kuninkaan syntymäpäivänä ammuttiin 50 tykinlaukausta. Valitettavasti yksikään ei osunut.

 

Ei kapitalismin vastustamisen tarvitse merkitä kommunismin kannattamista.

 

Käsiraudat kyllä avataan. Aplodien ajaksi.

 

On lottovoitto syntyä Suomeen ja jokeri siirtää tuotanto muualle.

 

Ei valta Suomessa kansalle kuulu vaan amerikkalaisille eläkesäätiöille.

 

Eikö olisi jo aika grillata poliittiset broilerit?

 

Köysi jää monen viimeiseksi kannattajaksi.

 

Poliittisesti kokematon, melkein rehellinen.

 

Vaalikarja syntyy äänestämällä.

 

Köyhien äänestyskäyttäytyminen osoittaa, että he tekevät kaikkensa pysyäkseen köyhinä.

 

Vasemmiston liike jatkuu oikealla.

 

Vihreä puhe lannoittaa.