PICT0267

Rojautan mättäälle sivistyksen pölyn sieraimistani.

Hengitän metsää syvään, mädäntyvien lehtien parfyymia.

Lintujen kesähuvilat ovat autioituneet, hiljentyneet, riisuuntuneet luurangoiksi.

Muurahaisten kaupunkeihin on julistettu ulkonaliikkumiskielto.

Vastaan tulee vain koiria ja ihmisiä.

Metsätien varrella ruumiskasoja, kaadettuja puita, vähemmän kaatuneita.

Ihminen on motittanut puut. Yksikään ei pääse elävänä läpi.

Metsä on maailman suurin motti.

Pellon pystytukka mustaksi mullaksi kynitty, keskellä ojanpientareen irokeesi.

Yli peltojen näen lähestyvän asutuksen etujoukot.

Tyynellä säällä tänne kantautuvat moottorisahojen naukaisut ja kaivinkoneiden teräksisten kynsien raapaisut.

Ne lähenevät vuosi vuodelta.

Turha toivo, niitä ei pysäytä mikään.

Ne jyräävät metsän, eläinten ja kasvien kodin, ihmisten asuntoalueeksi.

Jäljelle jäävät vain nämä havainnot, muistoni, muistini.

Mutta lauseet unohtuvat nopeasti ja puut kasvavat hitaasti.

Hyvästi siis metsä, veljeni, ystäväni!