skeletons.jpg

Mikähän näissä Huhtiniemen hautalöydöissä niin mieliä kiihdyttää. Eikös se ole ihan sama, ovatko ruumiit omia vai naapureita, sotilaskarkureita vai ryssiä. Jo vuonna -18 omia tapettiin taistelujen tauottua aivan silmittömästi ilman minkäänlaisia oikeudenkäyntejä. Eikä ole paljoa perään huudeltu. Ja sama porukka oli silloinkin asialla.

Jukka Lindstedt kirjaa ylös tarpeellisessa ja kiinnostavassa väitöskirjassaan Kuolemaan tuomitut seuraavaa Lappeenrannan entisen sotatuomarin kertomana: " Tuomari kertoi haudoissa lepäävän 500-600 teloitetun ruumiit...Papereita selaillessaan sotatuomari oli itkeskellyt ja murehtinut sitä, että oli joutunut tehtävään, mutta se oli ollut ylipäällikön käsky."

No niin. Jälleen kerrat jäljet johtavat Mannerheimiin, jonka ruumisrätinki on pitkä kuin nälkävuosi, ja joka olisi parilla sanalla voinut säästä tuhansien vankien hengen jo vuonna -18, mutta ei halunnut.

Näin kirjoittaa Juha Seppälä Mannerheimin suulla kirjassaan Suomen historia:

" Pilvinen päivä. Vihollisen jalkaväkiosasto oli ahdettu pieneen metsäsaarekkeeseen, saimme yhä tulta vastaamme. Kutsutin Bibikovin luokseni, kysyin miksei eskadoora ollut edennyt vihollista kohti. Jäljellä on enää neljätoista miestä, luutnantti vastasi.

- Pelkäättekö, kysyin.

Sillä kysymyksellä tapoin Bibikovin. Hänen silmissään leimahti, hän johti välittömästi miehensä eteenpäin ja kaatui melkein heti eskadooransa kärjessä. Prikaati puhdisti metsikön. Hyppäsin ratsailta ja polvistuin nuoren luutnantin ruumiin ääreen, suutelin häntä suulle.

Bibikovin kuolema jätti minuun reiän, josta vaivattomasti mahtuivat talonpoikaisarmeijan tuhannet sotilaat, kymmenet ruotsalaiset vapaaehtoiset Kalevankankaalla, Summan ja Kollaan kiusatut miehet, kommunistien ja punakaartilaisten jälkeläiset , leireillä tapetut punikit, kesän neljäkymmentäneljä sankarit, niitä kulki siitä mustasta aukosta kuin karvaköyttä eikä se tuntunut enää miltään sen jälkeen kun olin suudellut luutnantti Bibikovin kalvaita, verenmakuisia huulia."