story.jpg

On syntynyt tarve kirjoittaa faktan ja fikton suhteesta.

Törmäsin vanhaan tuttuun sattumalta kaupungilla.Käytiin parilla kaljalla. Kaveri kertoi, että hän lukee jatkuvasti minun blogiani. Sanoi olevansa suorastaan koukussa. Olin tietenkin mielissäni. Sitten hän kysyi yllättäen, että miksi minun pitää kirjoittaa jatkuvasti hänestä. Olin hölmistynyt. Vakuutin hänelle, etten kirjoita hänestä. Ole huoleti, hän sanoi, ei se haittaa vaikka kirjoittaisit jatkossakin. Mitäpä siihen voisi sanoa.

Puhelin soi töissä. Ihana nainen soitti. Kiitteli runosta. Mistä runosta, kysyin. Ihana nainen selitti tarkemmin. Ai siitä, ole hyvä vaan, jatkoin, kun en hennonut sanoa, ettei hän toiminut runoni inspiroijana.

Sain sähköpostia. Se oli paimenkirje, jossa opetettiin minulle moraalia, aikuiselle miehelle. Kirjoitin lukijan mukaan perheeni tilanteesta blogini miniproosassa. Ihmettelin, miten lukija tunsi minun perheeni tilanteen minua paremmin, samoin hämmästelin, miten hyvät tiedot lukijalla oli minulle ominaisesta käyttäytymisesta esimerkiksi uimahallissa. Voi hyvä ihme sentään!

Entä sitten suku? Sehän on useimmiten kirjoittavan ihmisen vaarallisin sensuurilautakunta. Ja juuri siitä syystä, että se uskoo esiintyvänsä kirjailijan tekstissä. Se on pirun omahyväinen ajatus se. Mutta tietenkin ymmärrettävä.

Hyvin tyypillinen ilmiö on se, että soitetaan kirjoittavan ihmisen aviopuolisolle ja kysytään, mitähän se kirjailija tarkoittaa, kun se kirjoittaa sillä tavalla ja tällä tavalla. Kehoittaisin näitä henkilöitä kääntymään suoraan kirjailijan puoleen, ettei tarvitse turvautua oletuksiin ja toisen käden tietoon. Ja tällaiset kyselyt ja epäilyt saattavat pahoittaa kirjailijan herkän aviosiipan mielen, kirjailijahan ravistaa moiset juoruilijoiden masinoimat höpinät kuin hilseen olkapäältään.

Eräs lukija pelkäsi, että kirjailijan lapselle tulee vamma, jos hän joutuu selittämään kirjailijan tekstejä vaikka koulussa. Saattaapi tulla, saattaapi tulla. Tunnen aika monia taiteilijoden lapsia ja harva heistä on traumatisoitunut vahempiensa tuottaman rajummankin taiteen takia. Toki tiedän, että maailma on julma ja katelliinen; pikkusieluiset kusipäät yrittävätä käyttää valtaansa taitelijoiden lapsiin, koska eivät ylety itse taiteilijoihin.

Kirjailijat ovat ihmissyöjiä. Selvähän se on. Mutta eivät hekään pysty nielaisimaan kokonaisia ihmisiä. Otetaan pala sieltä, pala täältä. Siitähän on usein kysymys, että yritetään näyttää lukijalle ihmisen raadollisuus ja tekopyhyys. Samoista paheistä kärsii myös kirjailija, joka piirtää kirjoittaessaan aina eniten omaa kuvaansa. Siihen harvempi lukija pystyy viisaudessaan ja ylemmyydentunteessaan. Kirjailijan osa on martyyrin osa (anteeksi harkittu patetia). Kuten kaikkien niiden, jotka kurkottelevat kohti totuutta ja rehellisyyttä. Heidät tullaaan ristiinnaulitsemaan sijaiskärsijöinä moraalin nimissä.

Rakkaat lukijat, yrittäkää joskus nähdä itseänne (omaa napaanne) pitemmälle. Uskokaa tai älkää, maailmassa ja mielikuvituksessa on muitakin kuvattavia ihmisiä.

Tähdennän vielä lopuksi tärkeitä seikkoja omasta blogistani

1. Tämä blogi ei ole blogipäiväkirja vaan kirjoittamisen koelaboratorio.

2. Minä-muodossa kirjoitetut tekstit eivät kerro minusta.

3. Minä-muodossa kirjoitetut tekstit kertovat minusta.

4. Kirjoittamillani teksteillä ei ole vastinetta todellisuudessa.

5. Kirjoittamillani teksteillä on vastine todellisuudessa.

6. Vain minä tiedän, jos sitten minäkään, tekstien todellisuusasteen. Turha siis yrittää arvailla.