20060713-death%20in%20venice.jpg

 

Pari lisäpohdintaa suupielissä vaahtoavaan keskusteluun.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oliko se MitVit, joka sanoi, että jokaisen pedofiilin takana on tarina. Niinpä. On elettyä elämää, on ikäviä kokemuksia. Käsittääkseni pedofiilit ovat itse yleensä lapsena tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. En tiedä, onko asiasta olemassa mitään tutkimusta.

 

En tietenkään hyväksy pedofiilejä. Piste. Mutta voin ymmärtää heitä, jos yritän eläytyä heidän tarinaansa, elämäänsä, menneisyyteensä.

 

Kun Jeppe oli lapsi, hän joutui pitkäaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Siitä rakentui hänelle vääristynyt seksuaalinen malli ja empatiavaurio. Myöhemmin Jepestäkin tuli pedofiili.

 

Pedofiilit ovat itsekin uhreja. Kun me katsomme aikuista pedofiiliä, emmekö me näe hänessä enää sitä lasta, joka kyhjötti kerran lastenhuoneen nurkassa avuttomana ja suojattomana uhrina?

 

Monien mielestä pedofiileille riittää niskalaukaus.

 

Saara kirjoittaa omassa blogissaan: "Miksi toiset miehet fantasioivat seksistä lasten kanssa ja toiset ilmeisesti taas eivät?"

 

Tuomitsin tässä lauseessa esiintyvän sanan "ilmeisesti" MitVitin kommenttilootassa ehkä sittenkin liian jyrkästi. Onhan "neitsyt", "kireä" ja "nuori" aika tuttu ja usein kuultu haavekuva ihan normaalin humaltuneen ja rempseän miesporukan keskustelussa.

 

Miksi muuten lukija ei pidä iäkkään kirjailijan Aschenbachin himokkuutta Tadzioon Thomas Mannin novellissa Kuolema Venetsiassa läheskään niin tuomittavana kuin Humbert Humbertin vastaavaa Nabokovin Lolitassa?