younghits.jpg

Ystäviä on kahdenlaisia: eläviä ja kuolleita. Samoin kai vihollisia, mutta niistä en nyt aio kirjoittaa. 

Useimmilla ei kai ole montaakaan todella läheistä ystävää. Minulla on kaksi. Molemmat ovat miehiä. Molemmat rakastavat musiikkia. Molemmat ovat kitaramiehiä. Toinen vannoo LesPaulin, toinen Stratocasterin nimeen.

Nämä miehet ovat seuranneet murheellista taivallustani maailman turuilla. He tietävät, että olen masennukseen taipuvainen iloinen veikko. Ja enimmäkseen sietämätön. He tietävät, että rakastan viiniä, laulua ja naisia. He tietävät, mihin pystyn ja mihin en pysty.  He tukevat minua surun hetkillä ja iloitsevat vilpittömästi menestyksestäni. He antavat minulle kaiken anteeksi. He tuntevat minut ja hyväksyvät minut silti. Se on ihme. Sen täytyy olla ystävyyttä.

Ystävyys ei ole omistamista. Se on yhteistä riemua ja epäitsekkäitä tekoja. Se ei piittaa välimatkoista tai ajoista. Se on vikojen hyväksymistä ja anteeksiantoa. Se on loistavia muistoja ja yhteisen tulevaisuuden suunnittelua. Ystävyys on alati läsnä.

Rakkaat ystävät! En ole ansainnut teitä. Tiedän, että olen onnen poika.

Mutta on minulla muitakin ystäviä. Suurinta osaa en ole koskaan tavannut, en edes nähnyt. Siitä huolimatta olen käynyt vuosikymmeniä keskusteluja heidän kanssaan. Hyllyni ovat notkollaan heidän töidensä hedelmiä; kirjoja, levyjä ja elokuvia. 

En ole koskaan nähnyt suurta eroa elävien ja kuolleiden ystävien kanssa. Minulle kuolleet ystävät ovat eläviä. Heidän liikkeensä jatkuu minun korvieni välissä. Ehkä minunkin liikkeeni jatkuisi jonkun korvien välissä, jos kykenisin luomaan jotakin merkittävää.