6554748.jpg

Viime aikoina olen törmännyt ihmisiin, jotka puhuvat eläkeelle pääsemisestä kuin ylösnousemuksesta. Ymmärtäisin, jos kyseessä olevat ihmiset olisivat vanhoja, mutta kun ne ovat olleet nuoria. Elämä vasta edessä.

Eihän toive eläkkeelle pääsemisestä saa olla elämää ohjaava keskeinen päämäärä. Sehän on ihan sairasta, elämän tuhlaamista.

Nuoret kitkuttavat ja venyttävät eurot soikeaksi. Pahan päivän varalle. Tekevät ylitöitä niska limassa. Maksavat kuukaudesta toiseen eläkevakuutuksiaan. Ponnistelevat viimeiset työvuodet hullun kiilto silmissä, että saisivat paremman eläkkeen. Ja lähtevät sitten lopulta väsyneinä ja uupuneina. Sairastuvat ja kuolevat parin surkean eläkevuoden jälkeen.

Eikö vanhaksi eläminen ole muutenkin vähän yliarvostettua? Elämässä roikutaan kynsin hampain.

Eläkkeelle asti pääsemiseen liittyy liikaa epävarmuustekijöitä. En löisi vetoa ainakaan itseni puolesta. 

Siksi olenkin ajatellut elää nyt. Keskityn itsetuhoiseen toimintaan. Lauluun, viiniin ja naisiin. Se on minun valintani.  Katsotaan sitten myöhemmin, miten äijän käy. Kaikki me kuolemme joka tapauksessa. Enkä minä edes tahtoisi elää ikuisesti. Tai ehkä minusta sukeutuu ruikuttava vanhus.

Joten eläkekeskustelu on minun osaltani päättynyt. Ehkä palaan aiheeseen joskus myöhemmin, jos minussa siinä vaiheessa henki vielä pihisee. Epäilen kyllä.