hist_franz_papen.jpg

"Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse."

Tätä Paavo Haavikon lausetta siteerataan aika ajoin milloin missäkin. Siitä puhutaan aforismina. Olen tainnut itsekin puhua. Ja toki lause hienosti toimii itsenäisenä, yksinkin. Todellisuudessa lause on kuitenkin osa Haavikon runosta, joka on julkaistu runokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966). Kirjassa runo on vielä sijoitettu väliotsikon Faabeleita vuodelta 1965 sisään.

Aika haavikkomaista. Pakka on täysin sekaisin, samoin lukija, ymmällään, hämillään.

Koko asetelma herättää kysymyksiä.Voidaanko lausetta tulkita runon ulkopuolella? Pitäisikö lausetta tulkita osana runoa, jonka osa se on? Eikö lause ole pätkä runosta pikemminkin kuin aforismi? Onko lause faabeli runojen seassa? Voidanko runosta poimittua lausetta noin vain kutsua aforismiksi?

Mutta jos kirjailija on on pannut kokoelmansa alaotsikoksi rajaavaan määrittelyn "runoja", asia on minusta selvä kuin pläkki.

Haavikon lause on niin aforistinen, että tiivistä tavaraa löytyy pitemmänkin muodon seasta. Paasilinnalla oli sama positiivinen ongelma.

Tässä itse runo:

Pyydän hiljaisuutta. Tulee maailman ehkä paras saksalaisvitsi
    von Papenin luvalla, ja vapaasti:
 

suurinta, olipa aika mikä hyvänsä,
    suurinta on palvella
hallitusvaltaa, olipa se kuka hyvänsä.
    Se on kuin palvelisi maataan.
 

Ei se niin hyvä vitsi ollut.
                                    Pyydän hiljaisuutta.
    Parodia on jo kauan ollut mahdotonta.
Ne tekevät sen itse
.