Tuiskuaa.
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Koira hyppii hiutaleita.
Lapioin silmilläni polun ääriviivoja lumen alta.
Heinä taipuu tuulen käskystä menneen kesän muistoviiriksi.
Pelto on minun tundrani.
Ylitämme jäätyneen sinappiojan notkuvaa lankkua pitkin.
Kuin nuoli, suoraan, polku lävistää kivikkoisen metsäsaarekkeen.
Sen suojassa lepää lyyhistynyt mökki, jonka puhkaistu silmä ei meitä näe.
Vain päätä kääntämällä laskin tässä samassa paikassa kesällä kymmenen jänistä.
Ehkä me kävelemme nyt jänisten seassa.
Koira on tulossa vanhaksi. Ei enää vainua.
Aika on niin epäreilu eläimille.
Näitä polkuja me tallaamme viimeiseen asti, koira ja minä, Matti ja Teppo.
Eikä meistä jää jälkeäkään tuleville.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.