Eilen istuin junassa ja katselin taakse jääviä pysäkkejä. Tuomarila, Koivukylä, Kera... Olin kovasti alakuloinen. Yhdellä pysäkille oli unohtunut joltain kulkijalta kenkäpari. Aloin miettiä elämää pysäkkinä ja kenkäparia omaisuutena, joka meiltä kaikilta jää, kun kylmä tulee kylään. Aloin viilata lausetta.

097.JPG

Joku on jättänyt kengät pysäkille. Niin mekin jätämme kerran.

Joku on jättänyt pysäkille kengät. Niin mekin kerran jätämme.

Joku on jättänyt pysäkille kengät. Niin jätämme kerran mekin.

"Joku" alkoi tuntua epämääräiseltä ja vaihdoin  lauseen minä-muotoon, että se tulisi lähemmäksi lukijaa.

Näin pysäkille jätetyt kengät. Niin mekin ne kerran jätämme.

Näin pysäkille jätetyt kengät. Niin mekin jätämme ne kerran.

Aloin aliarvioida lukijaa ja selitellä.

Näin pysäkille jätetyt kengät. Niin mekin kerran jätämme tämän maailman.

Näin pysäkille jätetyt kengät. Niin mekin jätämme tämän maailman kerran.

Karmeeta selittelyä ja minä-muotokin alkoi tökkiä.

Kuin pysäkille jätetyt kengät jätämme mekin tämän kaiken kerran. 

Tämä on nyt viimeisin versio. En osaa sanoa, onko lause huonontunut tai parantunut. Mitä mieltä te olette, rakkaat lukijat? Vai pitäisiö lause lähettää virtuaaliavaruuteen? Otan vastaan viilauksia, korjauksia ja mielipiteitä.

Joku on jättänyt pysäkille kengät. Niin jätämme mekin kerran. 

Aika teki todellakin hyvää. Otin kolmosesta alun ja viilasin vähän loppua, koska halusin sanan "kerran" lauseen loppuun. Nyt lause soi minusta jylhästi. Siihen tulee mukaan vanhoille teksteille tuttu lyyrisyys. Lause kannattaa lausua ääneen. Mitä mieltä te olette?