hendrix-jimi-purple-haze-4800029.jpg

Poltin vuosia. Enimmäkseen filtteritupakkaa. Kokeilin kyllä matkalla piippua ja sätkätupakkaakin. Jossain vaiheessa käärin jo taitavasti Durhamia käsin.

Rakastin menthol-tupakkaa. Kutsuin sitä "vuoristoilmaksi". Olisiko se lähtenyt siitä, että Jimi Hendrix oli methol-miehiä. Ja ainakin Clashin kappaleessa "Stay free" poltellaan mentholia. 

Poltan vieläkin. Välillä. Kymmenisen vuotta olen ollut kännissä käryttäjä. Viidennen tuopin jälkeen täytyy saada tupakkaa. Olen aikamoinen pummi ja kolikolla ostelija, kun yritän pitkittää oma askin ostamista. Se on naurettavaa (Jartsa, mä hoidan kyllä sen kartsan sulle). 

Tupakointi tuplaa ja takaa meikäläiselle jättikrapulan.

Tykkään ihmisistä, jotka eivät nielaise lainsäädäntöä pyristelemättä. Kaurismäen kapinointi karkkilalaisessa kapakassa oli lapsellista (poltteli kolmea tupakkaa kerrallaan), mutta kyllä siinä oli syvempi ajatuskin.Kaurismäki puolusti koko tupakoivan elokuvan historiaa. Savuisia luolia, tupakansytyttämisen taidetta, savun puhaltamista vastanäyttelijän naamalle, liekin leimahdusta, tupakan tulista päätä pimeydessä, surkeita iskuyrityksiä, savuavaa röökiä kitarankielien välissä, italowesternien tuijotuskohtauksia, Marlene Dietrichiä, David Lynchiä, Humperey Bogartia...

Tupakkalaki on jyrkkä. Miksei kapakoita oltaisi voitu jakaa tupakoiviin ja tupakoimattomiin? Valinta olisi jäänyt työntekijöille ja asiakkaille. Tämä tuntuu holhoamiselta. Terveydellisillä perusteilla me voisimme lakkauttaa vaikka pikaruokapaikat tai Ekbergin. Terveydellisiin haittavaikutuksiin vetoaminen tupakka-asiassa ei ole perusteltua.

Tavastiallakin jengi kuulemma raahautuu ulos spaddulle kuin uhrilampat. Ei mitään kapinaa! Saapi sitten nähdä koskeeko tupakointikielto myös lavalla heiluvia muusikkoja. Esimerkiksi Andy McCoyta on mahdoton kuvitella ilman kuudetta sormea. Itse muistan kymmeniä pitkäsormisia mustia jazz-pianisteja, joiden sormissa tai suupielessä valkoinen tupakka jatkui kuin oksa puussa.   

Juhannus lähestyy. Se tuo mieleen erään kirjailijan, joka oli kova tupakkamies. Kun hän matkusti sauhutellen taksilla juhannuksenviettoon maaseudulle, muu perhe sai selvitä bussilla. Sellaisiin paikkoihin, joissa oli tupakkakielto tai muuten nuiva suhtautuminen kessutteluun, hän ei lähtenyt ollenkaan. Myöhemmin hän kuoli tupakkaan, muttei suostunut koskaan tupakkaan kuolevien mannekiiniksi median pyynnöistä huolimatta. Minusta ei tehdä mitään Marlboro-miestä, hän sanoi. Sehän olisikin ollut oman elämäntyylin ja historian kieltämistä.

Aki Kaurismäessä on samaa kapinahenkeä ja päättävisyyttä.