Kaappikello tikitti mökin seinällä ja radiossa lausuttiin päivän mietelauseita.  Vaari istui keinutuolissa ja poltteli piippua.  Katse haravoi pihaa eikä siltä jäänyt mitään huomaamatta. Vaari oli jo pitkään ollut liian vanha miellyttämään ketään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

- Mitä sä sellasta hommaa teet? vaari kysyi.

 

- Ai millasta?

 

- Apinan hommaa.

 

- Näyttelijähän mä oon.

 

- Kyllä mä sut telkkarissa näin, saatana, apina sä olet, matkit kunnon ihmisiä. Sitäkin riuskaa hiihtäjänaista, olympiavoittajaa.

 

- Kuule vaari, imitointi on taidetta...

 

- Paskan taidetta se on. Apinan hommaa...

 

Vaarin kanssa käyty keskustelu muistui ensimmäisenä mieleen, kun Venla-gaalassa tajusin kadottaneeni oman ääneni. En enää kyennyt muistamaan, millainen se oli. En osannut muodostaa sitä, en osannut palata siihen.

 

Olin vasta imitoinut lavalla Kirvesniemen Marja-Liisaa, Donneria ja Ahtisaarta, kollegat vetelivät vielä omia bravuureitaan ja yleisöllä näytti olevan pirun hauskaa. Surffasin naurun aalloissa takaisin kohti pöydässä hymyilevää vaimoani. Monet huusivat nimeäni, läpsivät selkään ja yksi suttura nipisti pyllystä. Virtanen ja Loiri viittoivat minua luokseen. Melun yli äijät karjuivat:

 

- Jumalauta, toi sun Marja-Liisa oli fantastinen! Ihan ässä! Maailmanluokkaa!

 

Yritin vastata jotakin nokkelaa, mutta silloin en löytänytkään enää omaa ääntäni. Olin hölmistynyt. Ryin ja röhistelin kurkkuani. Hätäännyin, mutta säilytin malttini. Sanoin Kirvesniemen äänellä:

 

- Pojat hei, ei saa, nyt miul nous maitohapot piähän asti ja Hartsakii odottaa...

 

- Vedä vielä Andy McCoy! Virtanen vaati.

 

- Sviddu, jos sä heität mulle kolkytdonaa tää skidda on sun.

 

Halasin vaimoani ja kuiskasin, että käyn moikkaamassa vielä kollegoja takahuoneessa, sitten lähdetään kotiin. Vaimo nosti kulmiaan ja kysyi, etteikö ilmainen viina ja jatkot punatukkaisen maskeerajan luona tänä vuonna kiinnostakaan. Mulkaisin sitä ja lähdin takahuoneeseen.

 

 

Takahuoneessa narahtelivat kruunukorkit auki ja sakea sikarintuoksu kiemurteli ylös loisteputkiin. Kerroin pojille, mitä oli tapahtunut. Pojat keksivät, että jos oma ääni ei palaa, ainoa keino on opetella imitoimaan itseään. Nauroimme. Se tuntui lohdulliselta. Esitin kuitenkin pojille toivomuksen, että asia jäisi niiden seinien sisälle.

 

Pyysin vahtimestaria soittamaan taksin ovelle. Se luuli sitä ensin vitsiksi, kun sanoin sen Heikki Kahilan äänellä, mutta uskoi lopulta. Hain vaimoni pöydästä. Se oli aika hiprakassa. Nelosen nuori toimittajapoju ei saanut katsettaan irti sen nänneistä, jotka sojottivat terkakkaasti seitinohuen hamosen alla, eikä vaimokaan näyttänyt pistävän tuijotusta ollenkaan pahakseen.

 

Lopulta pääsimme raikkaseen ulkoilmaan. Donnerin taksi ampaisi liikkeelle kadunreunasta. Se irvisti minulle takapenkiltä ja luin sen huulilta "Haista paska". Monet kohteet inhosivat imitoijia. Donner väitti eräässä haastattelussa imitoijien varastavan osan ihmisen identiteetistä. Just, ja kirjailijat varastavat koko elämän, sanoin vaimolleni.

 

Aamulla vaimo viskasi Iltalehden sänkyyn. Sen etusivulla oli minun pärstäni ja alla luki kissankokoisilla kirjaimilla "IMITOIJA KADOTTI OMAN ÄÄNENSÄ VENLA-GAALASSA". Aloin hiljalleen käsittää, miten tämä tulisi vaikuttamaan minun uraani ja elämääni. Siinä järjestyksessä. Olin menettänyt tärkeimmän työkaluni. Jos näyttelijällä ei ole oma ääntä, hänellä ei ole mitään. Ilmaan omaa ääntä ei ole asiaa näyttämölle eikä elokuviin. Jämähtäisinkö minä radiomainosten matkijamieheksi? Ei saatana, minä olin sentään Suomen suosituin, käytetyin ja parhaiten palkattu viihdetaiteilija.

 

Hakeuduin Kansallisteatterin työpaikkalääkärille. Hän passitti minut heti puheterapeutille, joka levitteli tutkimusten jälkeen käsiään avuttomana. Hän arveli, että minulla täytyy olla blokki henkisellä puolella ja lähetti minut psykiatrille. Makasin nahkarahilla säännöllisesti melkein vuoden ja avasin psykiatrille kalloni pimeimmätkin komerot. Hänen terapiansa ei tuonut ääntäni takaisin. Hänen mielestään minua painoi raskas syyllisyys siitä, että tein sellaista työtä, jota pidin itsekin pohjimmiltaan moraalittomana.

 

Samaan aikaan sosiaaliset rakenteeni alkoivat repeilemään. Menetin suurimman osan ystävistäni, lopulta lähti vaimo. Se oli minulle musertava isku, koska seikkailuistani huolimatta olin kuitenkin aina rakastanut häntä. Hän vakuutti, että hän oli suunnitellut lähtöä jo pitkään. En uskonut.

 

Jos olin muuttunut hiljaiseksi, nyt mykistyin.

 

Työpaikkalääkäri kehotti minua hakemaan eläkepäätöstä. Hän selitti, etten voisi harjoittaa ammattia, jossa ääni oli tärkein työkalu. Sanoin, että sen ymmärtämiseen tarvittiin aika monta lääkäriä.

 

Kun jäin tyhjän päälle ja jäljellä ei enää ollut mitään muuta kuin toistuva ajatus itsemurhasta, pakkasin vähäiset tavarani ja lähdin vaarin luokse Hauholle. Vaari ei kysellyt turhia, toivotti vain tervetulleeksi. Kai se näki minussa heti potentiaalisen sukupolven vaihdoksen, tilan jatkajan.

 

Nyt kun kirjoitan tätä on talvi, tammikuu. Vietämme vaarin kanssa lokoisia päiviä lämpimässä pirtissä. Katselemme mäkihyppyä. Minä makailen sohvalla ja vaari istuu keinutuolissa. Se on sitä mieltä, ettei kunnon maajussi talvella töitä tee. Sain vaarilta piipun joululahjaksi ja opettelin polttamaan. Olen oppinut puhaltelemaan olympiarenkaita vaarin iloksi.

 

Vielä toisinaan vetäydyn vinttihuoneeeseen ja pistän vanhan videon pyörimään. Niissä esiintyy mies, jolla on minun naamani, mutta vieras ääni. Aluksi yritin kyllä uutterasti imitoida itseäni, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaari sanoi, että älä sinä poika haaveile enää apinan hommasta, täällä on töitä tarjolla miehellekin.

 

Vaari tykkää eniten Johannes Virolaisen äänestä, kun se on itsekin aina ollut kova kepulainen, ja olen minä välillä sen iloksi kammanut hiuksenikin Vironperän tyyliin.