rolling-stones-brno.9166.jpg

Minulla on paljon ystäviä, jotka eivät voi sietää Rollareita. En moiti heitä, koska bändin viimeisin loistolevy oli Tattoo You ja se ilmestyi jo 1981. Kelvollisia on kyllä tullut senkin jälkeen roppakaupalla.

Eräs ystäväni piirtää verrattomia kolmen kuvan strippejä. Tulee mieleen eräs niistä. Ekassa kuvassa pyöveli pyytää kahta kuolemaantuomittua esittämään viimeiset toiveensa. Toisessa kuvassa toinen kuolemaantuomittu toivoo vielä muutamia Rollari-biisejä. Kolmannessa kuvassa toinen kuolemaantuomittu toivoo pyöveliä panemaan kuolemantuomion käytäntöön ennen toisen kuolemantuomitun toiveiden toteuttamista.

Miksi siis menin katsomaan Rollareita? Koska Rollarit rokkaa, vyöryy, jytisee. Koska Rollarit on nimenomaan livebändi. Rollareiden näkeminen on jotakin ihan muuta kuin levyjen kuunteleminen. Ukkeleiden lavakarisman ja -energian tuntee väkevästi. Suurin osa nykybändeistä näyttää näiden mastondottien rinnalla liikuntarajoitteisilta munientaputtelijoilta, joiden katse harhailee lavallakin jossain maaseutustudion vessan seinäpeilissä, josta yritetään tirkistellä omaa finnistä ahteria tyttöystävältä lainatulla käsipeilillä.

Puhumattakaa siitä hittiparaatista, jonka bändi voi paiskata koska vaan. Pelkkiä klassikoja se voisi soittaa tuntikausia. Enkä minä ole lähtenyt David Bowienkaan konserttiin viimeisten levyjen perusteella. Tai Bob Dylanin. Tai Joe Strummerin. Tai Robert Gordonin.

Eilisessä konsertissa olin oivallisessa seurassa. Kiitos kaikille mukana olleille. Esimerkiksi P. oli jo käynyt tänä vuonna katsomassa Stonesia Barcelonassa ja Madridissa. Mies onkin kävelevä RS-tietosanakirja.

Mick Jagger oli kone. Lauloi tarkasti ja soitti mainiosti harppua. Hölkkäsi kepein askelin ympäri lavaa kaksi tuntia hengästymättä. Hänen liikehtimisensä oli edelleen naissilmää hivelevää ja miessilmälle kadehdittavaa. Jagger tihkui seksiä. Sulavat hovikumarrukset olivat jäljellä, vaikka rock-kukon elkeet olivat vähentyneet.  

Aina niin hellyttävä Keith Richards oli välillä muissa maailmoissa. Kaatuili ja hoiperteli. Tupakka ei enää roikkunut suupielessä. Sekaan mahtui paljon vääriä sointuja. Välillä Keith soitti eri biisiäkin. Riffit lähtivät aika ponnettomasti, jopa HonkyTonky ja Jumpin' Jack. Välillä kuitenkin välähtelivät ja kuuluivat vanhat kujeet ja Chuck Berry-riffit.

Ron Wood soitti tyylikkäästi ja innostuneesti. Plekut lentelivät katsomoon. Wood työskenteli yli kymmenellä erilaisella kitarallla. Slide-hommelit hoituivat rutiinilla kauniisti. Nautti silminnähden soittamisesta ja viihdytti yleisöä.

Charlie Watts oli peruskallio. Eleetön ja varma. Läsnä. Bändiesittelyssä hän veti muutaman komean fillin ja naureskeli Jaggerille ujosti kuin koulupoika.

Olen kyllästynyt ikärasismiin, sekä nuoriin ettää vanhoihin kohdistuvaan. Olen vanhentunut Rollareiden mukana. Olen yhtä muumio, laho, kohta puren nurmikkoa, mutta olen ihminen. Vanheneminen on seuraus eletystä elämästä. 

Kirjoitin tämän raportin kuunnellen omaa Rollari-lemppariani Some Girls ja tatuoin eilisen kuvat aivokuoreeni.