951122266X_100.JPG

Blogeissa näyttää vellovan Suomen Kuvalehden 39/2007 jutun Runot tulevat, romaanit väistyvät aloittama keskustelu kirjasyksyn sadosta. Suomen Kuvalehti vetäisi korttipakasta kolme tutkijaa arvioimaan kirjoja, jotka eivät ole edes vielä ilmestyneet. Eli selailemaan kustantajien julkaisuluetteloja ja puhumaan joutavia. Ja tutkijat nielaisivat syötin kuin petokalat. Tämä vahvistaa epäilykseni siitä, että kirjoja kritisoidaan enimmäkseen tekijöiden nimen eikä kirjan sisällön perusteella.

Tutkijat päätyivät sellaisen lopputulokseen, että kirjasyksy on laimea. Se on aika turvallinen ja typerä julistus, jos ei ole lukenut syksyn kirjoja.

Nyt rohkenen kuitenkin ilmoittaa, että pelkästään yksi kirja pelastaa koko kirjasyksyn, Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Se on vavahduttava romaani, romaani, jonka jäntevyys ja viisaus kestää ensimmäisestä lauseesta viimeiseen.

Olen perin kyllästynyt sodasta kertoviin kirjoihin, mutta Kylmien kyytimiehen asetelma on tuore ja yllätyksellinen. Työväenliikeen oppeja Amerikoissa ammentanut pohjalainen pasifisti Jussi Ketola tempaistaan väkipakolla mukaan valkoisten puolelle, vuoden 1918 ajan virtaan, kuskaamaan kuolleita omalla hevosellaan Tampereen valloitusteille.

Tuuri kuljettaa kafkamaisesti päähenkilöään tapahtumasta ja paikasta toiseen. Jälleen tulee todistettua, että lopulta elämässä, fiktiivisessäkin, kaikki on sattuman kauppaa.

Ketolan ja Ketolan hevosen Proklin suhdetta kuvataan uljaasti. Hevosen sosiaaliset taidot ja viisaus ovat ylivoimaisia ympäröiviin ihmisiin verrattuna.

Pohjalaisen sadistisen varavääpelin, Ketolan varjon, Rantasen hahmossa kulminoituu historiasta tuttu yhden asian mies, jolle oikealla asialla oleminen oikeuttaa mitä tahansa. 

Romaanin juoni seuraa tsehovilaisen draaman lakeja - mitään ei kuvata turhaan. Jos kirjan alussa kuvataan kivääriä, jossain vaiheessa sillä varmasti ammutaan.

En viitsi valottaa kirjan juonta. Suosittelen sen lukemista. Sen jälkivaikutus kestää pitkään.

Minun mielestäni kirjassa järkytti eniten ihmisen asettuminen jälleen kerran eläimen yläpuolelle, jumalaksi, jolla on valta päättää siitä, kuka saa elää ja kuka kuolla. Tiedän, että Tuuri on Haanpäänsä lukenut, väkisinkin mieleen tulee maailman kirjallisuuden mestarinovelli Reppuselkäinen mies ja hevonen.  En myöskään voinut välttyä ajattelemasta Nietzscheä, jonka koko tuotantoa leimaa tietynlainen ihmisviha, joka huipentuu siihen hetkeen, kun Nietzsche hyppää Torinossa ajurin piiskaaman hevosen kaulaan.

Jussi Ketolan hahmossa olin myös erottavinani Arndt Pekurisen peräänantamattoman profiilin ja ajattelun Erno Paasilinnan kirjoittamasta elämäkertakirjasta Rohkeus. Pekurinenhan rahdattiin väkipakolla eturintamaan toisessa maailmansodassa ja teloitettiin kuin koira, kun hän jälleen kerran kieltäytyi tarttumasta aseeseen. Se oli valtion suorittama harkittu murha.

Kylmien kyytimies on ajatuksia liikkeelle nytkäyttävä pasifistinen romaani Jussi Ketolasta, ihmisten hirmutöiden jälkien siivoojasta, joka ei lähde massapsyykosin vallassa mukaan tappohommiin vaan säilyttää ajatuksensa kirkkaana ja sydämensä puhtaana ajan melskeissä, eikä tartu itse aseeseen suurimmankaan epäoikeudenmukaisuuden sokaisemana. Olisipa hänen kaltaisiaan enemmän. Varsinkin Pohjanmaalla.